Tee tiedettä ja tapa

Pohjoismaisen rikoskirjallisuuden valloittaessa maailmaa on hyvä jälleen todeta, että osattiin sitä ennenkin. Tämä tulee mieleen, kun lukee vuonna 1967 ilmestynyttä ruotsalaista salapoliisiromaania Tee tiedettä ja tapa (suomennos Maria Kelo). Teos sijoittuu keväiseen Upsalaan ja alkaa vauhdikkaasti historian väitöstilaisuudesta, jossa vastaväittäjä esittää kesken väitöksen kokonaan uusia ja ennen tuntemattomia todisteita väitöskirjan aiheesta, kuningas Kustaa III:n murhasta. Pelissä on historian professuuri, josta kilpaileminen käy veriseksi kun yhtä viranhakijaa, dosentti Lundinia, ammutaan haulikolla kesken iloisen karonkan.

Salapoliisina toimii kaikki osalliset ja akateemisen maailman tunteva tuomikapitulin sihteeri Fredrik Thomander, joka avustaa poliiseja toverillisessa hengessä. Tapausta tutkiva rikoskomisario Fredborg ei ole oikein kotonaan akateemisissa piireissä ja on vain kiitollinen sisäpiiriläisen avusta. Vain yhden salapoliisiromaanin julkaissut ja itsekin historiasta väitellyt Sven G. Svenson suorastaan herkuttelee henkilöhahmojensa kanssa. Uhrilla, lurjusmaisella dosentti Lundinilla oli elävä esikuva (historiantutkija, professori Sven Ulric Palme) ja dosentteja, professoreita, rouvia ja näiden kaikkien heikkouksia kuvaillaan asiaankuuluvan teräväkynäisesti ja ironisesti.


Sain Svensonin salapoliisiromaanin joululahjaksi kirjoittaessani vielä väitöskirjaani ja luin sen alkua. Kasvot vihreinä huonovointisuudesta minun on pakko jättää kirjan lukeminen kesken. Mutta nyt kun oma väitöskirja jo pölyttyy hyllyssä, nostaa dekkarin ensimmäinen sivukin hymyn huulille. Vain kirjailijan itsensä sanat tekevät oikeutta tälle muikealle, brittiläisen salapoliisiromaanin perinteitä seuraavalle akateemiselle tutkimukselle: "Mutta kun ihminen oli historian dosentti - sillä se hän oli - ei olisi saanut olla kiltti. Ei helkkarissa. Ilkeys kuului olennaisesti akateemiseen keikarointiin. Historian alalla oli tuskin mahdollista päästä pitkällekään urallaan, ellei osannut nauttia toisten epäonnesta ja ilmaista iloaan kyllin kärkevin ja kyynisin sanakääntein." Tästä siis lähdetään liikkeelle ja kun päästään loppuun, on käynyt selväksi, että akatemiassa noudatetaan omia sääntöjä.

Suositellaan kesälomalukemiseksi tai väitöslahjaksi! (WSOY on sopivasti julkaissut toisen painoksen 2003.)

Yön tuoksu

Posti toi ajat sitten kevään uudet Sapot. Kaipasin Ruumiin kulttuuri -lehden Koekeittiö-palstalleni sopivaa reseptiä ja pinon päällimmäisenä houkutteli uusi Andrea Camilleri -suomennos. Italia- ja varsin Venetsia-kaipuuta monet hoitavat Donna Leonin kirjoilla, mutta Camillerin sisilialainen komisario Montalbano on mielestäni komisario Brunettia särmikkäämpi ja hauskempi. Naurut kirvoittaa helposti arvaamattoman Montalbanon kanssakäyminen niin muiden poliisien kuin esimiehensä kanssa. Italialainen Camilleri itse ihailee espanjalaista Manuel Vázquez Montalbánia ja sukulaissieluilta tämän päähenkilö Pepe Carvalho ja komisario Montalbano vaikuttavatkin.

Yön tuoksun (suomennos Helinä Kangas) alussa vanha mies ottaa panttivangiksi pienen sijoitusyhtiön toimistosihteerin. Yhtiön omistaja on kadonnut mukanaan monen kaupunkilaisen säästöt. Panttivankitilanne raukeaa nopeasti, mutta Montalbano tajuaa ettei huijarin tapaus olekaan aivan niin yksinkertainen kuin miltä se aluksi näyttää. Mihin ovat hävinneet rahat ja ragioniere Emanuele Gargano, jonka toiset veikkaavat asettuneen etelämeren saarille ja toiset taas uskovat mafian toimittaneen pois päiviltä. Montalbano tuntuu joka paikassa törmäävän tapaukseen tai siihen sekaantuneisiin henkilöihin ja on pian vakuuttunut, ettei mafialla ole tässä tapauksessa mitään osaa. Sen sijaan tunnelmat alkavat käydä yhä kirjallisemmiksi ja hämmentynyt päähenkilö miettii mitä lukemaansa kirjaa tapaus muistuttaa. Tarinan ratkaisu on mainio ja salapoliisiromaanin perinteitä hienosti kunnioittava.

Camilleri viittaa dekkareissaan tuon tuosta ruokaa, sillä äkkiväärä Montalbano on varsinainen herkkusuu, joka palkitsee ja lohduttaa itseään herkullisilla aterioilla. Tällä kertaa hänen uskollinen siivooja/kokkinsa Adelina on joutunut lapsenvahdiksi ja Montalbano päätyy kokeilemaan uutta ravintolaa ja sen tulista pirciati ch'abbruscianu -pastaa. Montalbano on niitä miehiä, jotka muistavat muiden ravintolasuositukset tai päätyvät ostamaan herkkuja ajaessaan oikean myymälän ohitse. Hänellä on siis älynsä ja ammattitaitonsa lisäksi varsinainen herkkunenä - meidän italialaisia herkkuja ikävöivien iloksi.