Viiden tikarin nappisoppa

Outsiderin Viisi tikaria aloittaa tämän kevään Outsider-urakkani. Tarkoituksena on kirjoittaa artikkeli Outsiderin sota-ajan dekkareista ja tartuin ensimmäisenä Viiteen tikariin, jota en ole aiemmin lukenut ja jonka sain äskettäin hyllyyni toimittaja Risto Hannulan jäämistöstä. Kirja ilmestyi vuonna 1941 Gummeruksen kustantamana, mutta se oli alunperin kirjoitettu vuonna 1938 järjestettyyn pohjoismaiseen salapoliisiromaanikilpailuun. Tuon kilpailun voitti Mika Waltarin Kuka murhasi rouva Skroffin? ja Vilho Helasen pojan, Olavi Helasen mukaan Helanen olisi tullut kilpailussa toiseksi, vaikka tästä seikasta en ole löytänyt mitään kirjallista todistusta. Kilpailun suomalainen järjestäjä Kustannusosakeyhtiö Otava julkaisi Helasen käsikirjoituksen nimellä Helsingissä tapahtuu, mutta Haapakoski sai viedä omansa muualle.

Kun Waltarin ja Helasen kilpailu- ja esikoisdekkarit ovat tuttuja, on Viisi tikaria pitkän matkaa tuskastuttavaa luettavaa. Sen aluksi joku tuikkaa tikarin Pukkisaaren kartanon tilanomistaja John Hillin niskaan. Talossa ja sen lähiympäristössä pyörii joutilaita miehiä, jotka kukin ovat kiinnostuneita murhayrityksen selvittämisestä. Viisi tikaria onkin varsinainen nappisoppa, johon on sekoitettu kaikkia mahdollisia salapoliisiromaanin aineksia. On nuori toimittaja Puonti, joka kosiskelee Hillin Molli-tytärtä, Tuomas Markku -niminen vanhempi herra joka harrastaa intohimoisesti salapoliisiromaaneja sekä salaperäiset herrat Söderlund ja Amerikasta paluumuuttajana tullut Morton. Lisäksi keitoksessa on aineksina muun muassa nimetön ilmianto, myrkytetty appelsiini, kadonnut poika ja monia salattuja sukulaissuhteita. Useampi henkilö on viettänyt aikaa Amerikassa ja murhayritys kytkeytyykin menneisyyden rikoksiin. Sherlock Holmesin ja Hercule Poirotin oppipoika Markku pyrkii mestareidensa veroiseksi ja selvittämään murhayrityksen ennen kylän nimismiestä.

Markun poukkoilevat tutkimukset ovat puuduttavaa luettavaa, mutta lopussa kiitos seisoo, kun paljastuu, että Viisi tikaria on eräänlainen dekkariparodia, jossa väärä salapoliisi ratkaisee tapausta tulkiten johtolankoja väärin. Viimeisillä sivuilla oikea salapoliisi, ensi kertaa esittäytyvä Klaus Karma, paljastaa itsensä ja kertoo monipolvisen rikostarinan paljastaen syyllisen. Melkein loppuun saakka ajattelin, että kirjailijalla itsellään ei ole ollut mitään ennakkosuunnitelmaa kirjoittaessaan romaania, kun henkilöt ja tapahtumat kieppuivat ympäriinsä ilman järjen hiventä, mutta viimeisillä sivuilla kaikki johtolangat ja tapahtumat saivat kuitenkin selityksensä. Maaseutumiljööseen sijoituvassa tarinassa piipahdetaan Turussa, mutta kiinnostava ajankuvakin jää vähäiseksi. On helppo ymmärtää miksi tämä käskirjoitus (jota ehkä on kilpailun jälkeen muokattu - sitähän ei voi tietää), ei pärjännyt Waltarin napakalle salapoliisiromaanille.