11. toukokuuta 2010

Hypnotisoija

No huh! Harvoin tulee luettua kirjaa, jota olisi niin vaikea lukea kuin Lars Keplerin rikosromaania Hypnotisoija (Saara Villan takuuvarma suomennos). Se ei tarkoita, että kirja olisi huonosti kirjoitettu - päinvastoin, se on kirjoitettu hyvin ja on siksi lähes sietämättömän ahdistava. Jo alku on epämiellyttävä. Poliisit löytävät kokonaisen perheen julmasti tapettuna ja epäilevät, että henkiin jäänyt mutta pahasti haavoittunut poika, Josef, voisi kuvailla tappajaa. Koska yksi perheen tyttäristä ei ollut surmailtana kotona, on poliisilla kiire saada tietää, miltä perheen kotiin tunkeutunut tappaja näytti ja löytää kadoksissa oleva tytär.

Tutkimuksia johtava suomalaista syntyperää oleva poliisi Joona Linna hälyyttää sairaalaan lääkäri Erik Maria Barkin, joka on hypnotisoinnin asiantuntija. Tämä vaivuttaa Josefin hypnoosiin ja hänen haastattelunsa antaa poliisin tutkimuksille odottamattoman, hyytävän käänteen. Barkilla puolestaan on synkkä menneisyys, johon sisältyy kymmenen vuotta aiemmin tehty lupaus olla enää koskaan hypnotisoimatta. Lupauksen rikkominen aiheuttaa sen, että joku kaappaa Barkin verenhyytymistautia sairastavan pojan. Toisaalla poliisi yrittää selvittää mitä tapahtui rivitalohuoneistossa Tumbassa ja toisaalla Bark joutuu keskelle painajaista etsiessään vaimonsa kanssa poikaansa Benjaminia. Näiden kahden toisiinsa liittyvän tarinan limittäin kertominen ei ole aivan onnistunut, vaan kesken kiihkeiden tapahtuminen joudutaan tekemään pitkä takauma, jotta Barkin menneisyyden tragedia avautuisi lukijalle. Lapset ovat tässä kirjassa joko kauhistuttavan väkivallan uhreja tai sen tekijöitä.

Poliisi Joona Linna on varsin onnistunut hahmo, työlleen omistautunut, muttei varmuudestaan huolimatta ylimielinen. Linna ei ole omien tragedioidensa vanki, vaan avoin muille ihmisille. Loppua kohden tarinan tahti kiihtyy ja varsinkin loppukohtaus Pohjois-Ruotsissa on kuin suoraan toimintaelokuvaksi kirjoitettu (ja ihan yhtä uskottava). Lars Kepler on nimimerkki ja kirjan kansiliepeestä käy ilmi, että sen takana on kirjailijapariskunta Alexander Ahndoril ja Alexandra Coelho Ahndoril. Miksi julkaista nimimerkillä, jos kerran kirjan kannessa kerrotaan kirjailijoiden oikea nimi? Kirjailijapariskuntaa yhdistää rakkaus elokuviin ja jännityskirjallisuuteen ja parhaimmillaan Hypnotisoija onkin tiiviissä tunnelmassaan ja visuaalisessa kerronnassa. Juonipaljastuksia ei ole soveliasta tehdä, mutta muutamassa kohdassa tarinan uskottavuus tosiaan kulkee äärirajoilla. Mietin myös kirjassa kuvattua väkivaltaa ja sen määrän tarpeellisuutta: paljonko tarvitaan lukijan shokeeraamiseksi ja mikä on tarinan kannalta tarpeellista. Kirjailijat ovat selvästi halunneet tehdä sen avulla vaikutuksen.

3 kommenttia:

  1. Hypnotisoija sai myös minun vereni seisahtumaan ja jouduin sitä lukiessa eräänä iltana kerta kaikkiaan sulkemaan kirjan (noin sivun 200 paikkeilla) ennen aikojaan ihan sen vuoksi, että olisin edes hiukan uskaltanut nukkua. Pelottavaa, sujuvaa, vetävää ja kuten Paula sanoikin, kuin suoraan leffaksi kirjoitettua tekstiä (siksi ei olekaan suuri yllätys, että leffa on tulossa). Joona Linnan hahmo on kirjan herkullisinta antia, joka antaa myös odottaa Keplerin uutta kirjaa, sillä Linnasta haluaa lukea lisää!
    Ja tiedoksi, että ilmestyessään Ruotsissa Hypnotisoijan salanimen taakse piiloutunutta tekijää/ tekijöitä arvuuteltiin jonkin aikaa. Hauskaa hypetystä, jota täällä Suomessakin olisi ollut mielenkiintoista pitempään seurata esim. Ursula Auerin tapauksessa...

    VastaaPoista
  2. Nimimerkillä julkaisemiselle tai ainakin kirjoittamiselle voi löytyä muukin syy kuin julkisuustemppuilu.

    Kysyin kerran Pirkko Saisiolta vaikuttiko se että hän oli olevinaan Jukka Larsson siihen millaista tekstiä syntyi. Kyllä, vastasi Saisio. Larssonina Saisio kirjoitti eri tavalla kuin Saisiona. Menen pidemmälle: Larsson kirjoitti eri tavalla kuin Saisio.

    Voi siis hyvinkin olla että Ahndorilit ovat luoneet keksityn kirjailijan, määritelleet tämän persoonan, ja ruvenneet kirjoittamaan uuden persoonan kautta - ihan eri tavalla kuin muuten kirjoittaisivat.

    Tällainen menettely on usein kirjoittajalle suorastaan vapauttavaa - saa vapautua omista maneereistaan ja helmasynneistään ja vihdoin olla joku toinen.

    Siksi - jos näin tosiaan on - voi myös olla ihan perusteltua julkaista teksti tämän keksityn kirjailijan nimissä.

    VastaaPoista
  3. Kysymys voi oikeasti olla juuri siitä, että pariskunta kokee olevansa Keplerinä enemmän kuin vain kaksi Ahndorilila.
    Alexander Ahndoril totesi Aamulehden haastattelussa joskus keväällä, että Alexander tykkää juoda kahvia aamuisin, mutta Lars juo teetä. Siksi hän juo teetä, kun kirjoittaa dekkaria.

    VastaaPoista