Katumurha

Toimittaja ja kirjailija Jarkko Sipilän tapa julkaista dekkarinsa kesän korvalla on lukijaystävällinen. Syksyllä kun on niin paljon tarjontaa, ettei  kaikkia uutuuksia millään ehdi lukemaan - kesällä sen sijaan on paremmin aikaa. Sipilän uunituore Katumurha alkaa tehokkaasti näyttävällä murhalla keskellä Helsinkiä ja pahinta iltapäiväruuhkaa. Tappaja katoaa moottoripyörällä nopeasti paikalta ja Kari Takamäki alaisineen saa käsiinsä visaisen tutkinnan, kun murhatun pienyrittäjän elämä ja työ eivät tunnu tarjoavan motiiveja surmatyölle.

Katumurha on jo 11. Takamäki-kirja ja Sipilä on loistaa jälleen ydinosaamisalueellaan eli poliisin ja rikollisten toiminnan realistisessa ja konstailemattomassa kuvaamisessa. Poliisit seuraavat tarjolla olevia jälkiä ja atari-mies Suhonen ujuttautuu Matinkylän pikkurikollisten piiriin. Ei ole ensimmäinen kerta kun miehestä lukiessa huomaan ajattelevani, että on se kyllä hyvä tuo Suhonen. 

Lukiessani Sipilää pidemmälle päädyn yllättäen pohtimaan amerikkalaista rikoskirjailijaa Elizabeth Georgea. Kyllästyin jossain vaiheessa lukemaan Georgen tiiliskiviromaaneja (joista aluksi pidin kovasti), kun jokaisesta sivuhenkilöstäkin piti kertoa ummet ja lammet. Liika laveus tukahdutti hyvät tarinat. Nyt kuitenkin huomaan kaipaavani Sipilän kirjaan laveutta - ajatus on käynyt mielessä jo parin aiemmankin kirjan kohdalla. Keskittyessään tutkinnan kuvaamiseen kirjailija jättää henkilöiden taustoittamisen vähemmälle. Mutta tässäkin tarinassa on mukana sivuhenkilöitä, joiden elämäntarina olisi ollut kiinnostava lukea (ja oikeasti ärsyttää kun joku tapaukseen vaikuttava henkilö kuitataan parilla lauseella, kuten Katumurhassa rikollisen vaimo). Sipilän kirjoista löytyy aina äkkiväärää huumoria ja sitäkin passaisi mielestäni viljellä lisää, koska parhaimmillaan Sipilä on todella hyvä - aineksia olisi aivan erinomaiseksi.