28. maaliskuuta 2010

Kuolinmessu

Olen tavannut ihmisiä, joiden mielestä Arne Dahl (kriitikko ja kirjallisuustieteilijä Jan Arnald) on parhaita ruotsalaisia rikoskirjailijoita, mutten ole jakanut tätä varauksetonta innostusta. Nyt huomaan kuitenkin lukeneeni lähes kaikki Ruotsin poliisin A-ryhmän tutkimuksista kertovan sarjan suomennokset ja itse asiassa pidän niistä. Erityisesti minua huvittaa vielä vuosienkin jälkeen sarjan ensimmäinen osa Verikyynel, jonka alussa johtava ruotsalainen kirjallisuuskriitikko kidutetaan kuoliaaksi - ei kuitenkaan sentään kaunaisen kirjailijan toimesta.

Dahlilla on selkeä oma tyylinsä kertoa tarinaa ja rakentaa huolellisesti kutkuttava palapeli, jossa alussa kaukana toisistaan olevat osaset loksahtelevat lopussa siististi paikalleen. Tällä kertaa nuo palaset esitellään viidessä ensimmäisessä luvussa ja nykyhetken tapahtumien taustalla kummittelee toinen maailmansota (jälleen kerran) ja erityisesti Stalingradin taistelu. Kuolinmessun nykyhetki puolestaan on vuosi 2003, jossa A-ryhmä tempaistaan mukaan selvittämään yhä omituisempia piirteitä saavaa pankkiryöstöä Östermalmilla. Ryhmästä poliisin sisäiseen tutkintaan siirtyneelle Paul Hjelmille tapaus saa henkilökohtaisen ulottuvuuden, kun yksi pankkiin jääneistä panttivangeista on hänen ex-vaimonsa Cilla.

Dahl nostaa keskeiseksi Irakin sodan ensihetket ja niin taistelu öljystä kuin kylmän sodan aikainen vakoilu ovat tällä kertaa keskeisiä motivoijia. Dahlin tarinoihin kuuluu oleellisena osana muut taiteen lajit ja varsinkin musiikki on usein merkittävästi mukana. Uusin suomennos, Kuolinmessu, on saanut nimensä Mozartin Requiemista, joka soi tällä kertaa Paul Hjelmin päässä. Se mikä jollekin on tekotaiteellisuutta, on jollekulle toiselle virkistävää ja ajatuksia herättävää rikoskirjallisuuden rikastuttamista. Itse taidan Dahlin kohdalla kallistua vähän kumpaankin suuntaan.

Kirjailija liikuttelee jälleen rakastavasti toisaalta kovin inhimillisiä, toisaalta poliisin valiojoukkoon kuuluvia tuttuja A-ryhmänsä jäseniä. Jos A-ryhmä ei ole tuttu, niin sarja kannattaa ehdottomasti aloittaa alusta, sillä kirjailija antaa paljon tilaa päähenkilöilleen ja näiden vaiheille. Aiemmat tapahtumat heijastuvat sarjan myöhempiin osiin, kuten tässäkin kirjassa. Die hard -Dahl-faneille tämä kirja ei välttämättä ole pettymys, ovathan kaikki ryhmän jäsenet elementissään, mutta mielestäni Kuolinmessu (samoin kuin sarjan edellinen osa, Juhannusyön uni) eivät kuitenkaan ole sarjan parhaita kirjoja. Vaikka ainekset ovat erinomaiset, moniin suuntiin viritetty tarina yksinkertaisesti läsähtää lopussa.

16. maaliskuuta 2010

Harkittu murha - kohti täydellistä rikosromaania

Istuimme Juha-Pekka Koskisen kanssa viime lokakuussa Helsingin kirjamessuilla Dekkarilauantain paneelissa pohtimassa rikoskirjallisuuden tulevaisuutta ja yleensä lajin tutkimista. Messuille Koskisen tietokirja Harkittu murha ei valitettavasti ehtinyt ilmestyä, joten muutama sana siitä nyt.

Harkittu murha on takakannen tekstin mukaan opas rikoskirjallisuuden historiaan ja tulevaisuuteen ja tekijän tarkoituksena on antaa lukijalle eväitä oman rikosromaanin kirjoittamiseen. Teoksessa käydään aluksi läpi lyhyesti lajin historiaa ja kehitystä sekä esitellään kotimaisen rikoskirjallisuuden historiaa tiivistettynä noin kymmeneen sivuun. Tämä osio ei tarjoa jo lajia tuntevalle harrastelijalle mitään uutta. Koskinen kirjoittaa kuitenkin erinomaisen selkeästi, joten antaisin tämän kirjan sellaisen lukiolaisen tai perusopiskelijan käteen, joka ei lajia tunne, mutta haluaa siihen tutustua.

Kirjan kolmatta osiota varten Koskinen on haastatellut neljää kotimaista rikoskirjailijaa (Leena Lehtolainen, Seppo Jokinen, Tapani Bagge ja Tuula-Mai Salmela), joilla kaikilla on erityyppiset päähenkilöt kirjasarjoissaan. Tekijä pyrkii näin avartamaan kotimaisen nykyrikoskirjallisuuden kuvaa, jotta dekkarin kirjoittamista suunnitteleva tietäisi missä nyt mennään. Haastattelut on tehty sähköpostitse ja teksti muistuttaa opinnäytetyötä (mihin se ehkä perustuukin?). Monet asiat ovat tuttuja kirjailijoiden haastatteluista, mutta on joukossa uusiakin tiedonmurusia. Lopussa pohditaan muun muassa moniosaisen sarjan etukäteissuunnittelua ja sen etuja. Vähän jäi mieltä kahertamaan, että kun tällainen kirja julkaistaan, niin se olisi voinut tarjota vielä syvällisempää näkemystä ja enemmän tietoa.

Antoisinta minulle lukijana oli kirjan viimeinen osio "Ensimmäinen murhasi: kuinka rikosromaani sommitellaan". Valehtelisin, jos väittäisin, etten koskaan ole suunnitellut kirjoittavani dekkaria, mutta jo kauan olen tiennyt, että oma alani on tietokirjoittaminen. Siksi onkin hauskaa lukea Koskisen omiin kokemuksiin perustuvia pohdiskeluja siitä miten rikosromaania ja sen kirjoittamista kannattaa suunnitella ja toteuttaa. Neuvot vasta-alkajalle osuvat naulankantaan - työtä joutuu tekemään paljon eikä julkaiseminen ole koskaan varmaan jne. Koskisen henkilökohtaisuus tekee tekstin eläväksi ja niinpä jään jännittyneenä odottamaan näkeekö tekijän työnimeltään "Tapaturma tammikuussa" kirjoittama rikosromaani koskaan päivänvaloa.

3. maaliskuuta 2010

Punaista tomua

Ihastuin pari vuotta sitten Ann Cleevesin Shetlandinsaarille sijoittuvan sarjan toiseen osaan, Valoisat illat (2008). Nautin Cleevesin päähenkilön, paikallisen poliisin Jimmy Perezin miellyttävästä tavasta reflektoida niin itseään kuin ympäristöään ja kirjailijan luomasta pienestä epäiltyjen joukosta, josta ei kenenkään toivonut olevan syyllinen. Neliosaisen sarjan kirjat kuvaavat aina yhtä vuodenaikaa saarilla ja uusin suomennos, kevääseen sijoittuva kolmas osa Punaista tomua on kääntynyt tuoreeltaan (toimiva suomennos Annukka Kolehmaisen).

Punaista tomua täytti ennakko-odotukset. Tällä kertaa murha tapahtuu Whalseyn saarella. Sateisena iltana ammutaan vanha nainen, Mima, jonka pihamaalla on käynnissä arkeologian opiskelijoiden koekaivaus. Kyseessä on jäniksen metsästäjän vahingonlaukaus huonossa säässä, mutta jokin jää vaivaamaan paikalle kutsuttua Pereziä, varsinkin kun kaivaukselta on juuri löydetty ihmisen luita. Yhdessä alaisensa Sandy Wilsonin kanssa Perez alkaa tutkia tapausta ja aistii saarella jännittyneen ilmapiirin.

Cleeves käyttää taitavasti Wilsonin hahmoa, joka tarkkailee Pereziä ja ihailee tätä. Aiemmin Perez on tarkkaillut muita, kokoneempia poliiseja ja tuntenut itsensä huonommaksi - nyt hän näyttäytyy pätevänä ja kokeneena tutkijana, jota muut ihailevat. Perez ei pelkää hiljaisuutta ja saa siten ihmiset puhumaan - toisaalta hän ymmärtää, huolehtii usein liikaakin ja koettaa asettaa itselleen rajoja. Ikävöidessään Lontooseen lomalle matkustanutta naisystäväänsä Frania ja jännittäessään tämän paluuta, on Perez mitä uskottavin hahmo.

Cleevesin vahvuus on jälleen ihmisten välisten suhteiden kuvaus ja vahvan tunnelman luominen. Shetlandinsaarten villin kaunis luonto näyttelee suurta osaa ja tarina etenee rauhallisesti kuin vanhan ajan salapoliisiromaanissa. Ruumis, johtolankoja, haastatteluja, kätkettyjä perhesalaisuuksia ja sitten uusi ruumis.

Ann Cleeves on tehnyt pitkän uran rikoskirjailijana, mutta vasta Shetland-kvartetti nosti hänet maineeseen ja arvostelumenestykseksi. Cleevesin suomalainen kustantaja on Karisto ja sarjan ensimmäinen osa, Musta kuin yö, on juuri ilmestynyt pokkarina. Koska se on jäänyt lukematta, palaan Cleevesin pariin kohta uudelleen.

Isossa-Britanniassa sen sijaan on juuri ilmestynyt kvartetin viimeinen osa, Blue Lightning ja Cleeves on myös tehnyt sopimuksen sarjan tuottamisesta televisiosarjaksi. Kenestä mahtaa tulla Jimmy Perez?! (Ja mitä mahtaa olla kirjoista jäljellä kun sarja on valmis?)