(Viime keväänä uusi työ vei kaiken energian, mutta nyt syksyn myötä toivon, että aikaa löytyy jälleen kirjoittaa myös Dekkarihyllyyn. Aloitan lisäämällä luettavaksenne toisen osa sarjasta, joka esittelee Suomessa järjestettyjä rikosromaanikilpailuja.)
WSOY:n kilpailu 1962
Vilho Helasen kuoleman jälkeen
kesällä 1952 seurasi kotimaisessa rikoskirjallisuudessa lyhyt tauko ennen kuin
1956 ilmestyi Mauri Sariolan Laukausten
hinta. Vuosina 1956–59 julkaistiin lähinnä Sariolaa. Mutta 1960-luvulla viihdekirjallisuuden - myös dekkarien -
suosio kasvoi rajusti ja Sariola sai
rinnalleen joukon kotimaisia kollegoita ja myös hyviä naiskirjailijoita.
Vuonna 1962 oli uuden
salapoliisiromaanikilpailun aika. Sen järjesti WSOY ja tarkoitus oli löytää
markkinoille hyviä kotimaisia salapoliisiromaaneja. Idea tuli kirjailija,
kääntäjä ja myöhemmin myös akateemikko Aale Tynniltä, joka toimi palkintoraadin
puheenjohtajana. Hän oli koko ikänsä lukenut salapoliisiromaaneja.
Kilpailun julistamisen jälkeen lehdistössä ilmestyi juttuja, jossa
palkintoraadin jäsenet kertoivat mieltymyksistään rikoskirjallisuuden saralla.
Tynnin lausunto kuuluu näin: ”Mielenkiintoinen miljöökuvaus, uskottavat
luonteet, johdonmukaisuus ja hyvä tyyli ovat ennen muita niitä vaatimuksia,
jotka sovellan salapoliisiromaaneihin.”
Raadin toinen jäsen, poliisineuvos
Kosti Vasa oli sitä mieltä, että poliisin työn aliarvioiminen on monien
salapoliisiromaanien ikävä piirre ja ettei poliisin työn ja työmenetelmien
tunteminen ollut näissä puuhissa kenellekään haitaksi. Vasa ilmoitti myös
pitävänsä ”luontevista tarinoista, jotka eivät ole ristiriidassa todellisuuden
kanssa”. Raadin kolmas jäsen oli varatuomari Eero Ahmavaara, WSOY:n Sapo- ja
Korppi-sarjojen toimittaja ja myös useimpien Korppi-sarjassa ilmestyneiden
kirjojen suomentaja. Hänen mukaansa ”rikos on ihmiskunnan suurin ongelma
pähkinänkuoressa. Toisaalta se on laadultaan psykologinen, toisaalta
yhteiskunnallinen. Hyvä dekkari tarkastelee rikosta juuri näistä näkökulmista.”
Ahmavaara kuitenkin kuoli kesken kilvan ja hänet korvasi raadissa tuomari Olli
Honkavaara. Sekä Vasan että Ahmavaaran lausunnot hyvästä dekkarista
viitoittavat hyvin tietä sille kotimaiselle rikoskirjallisuudelle, jonka psykologinen
ja yhteiskunnallinen ote tiukkenee jo 1960-luvun aikana.
WSOY:n kilpailun voittajalle oli
luvassa 500 000 markan palkinto ja saman verran lisää ennakkopalkkiona kirjasta
eli yhteensä miljoona markkaa (noin 20 000 euroa). Kisa julistettiin avatuksi
syyskuussa 1961 ja päättyi elokuussa 1962. Käsikirjoituksia tuli WSOY:lle
yhteensä 127 kappaletta eli huimasti enemmän kuin vuonna 1938. Lehdistölle
annetussa tiedotteessa todettiin, että käsikirjoitusten taso oli korkea.
Voittajaksi valittiin espoolainen
taidemaalari ja kuvanveistäjä Jorma Napola käsikirjoituksella
Ruuvikierre. Sen päähenkilö on
helsinkiläinen yksityisetsivä Jaakko Piira, joka on kovaksikeitetyn
rikoskirjallisuuden tapaan nokkelasanainen, elämän realiteetit tunteva kertoja.
Hän saa toimeksiannon viehättävältä nuorelta naiselta, joka haluaa Piiran
etsivän tätinsä kadonneen vuokralaisen, hyvissä varoissa olleen, mutta
renttumaisen merimiehen.
Ruuvikierre
sai ilahtuneen vastaanoton ja Jorma Napolasta tuli hetkeksi kotimaisen
dekkaritaivaan kirkkain tähti.
Arvostelijat
pitivät teoksen huumorista ja tunnistivat kovaksikeitetyn dekkarin
vaikutuksen. Teos vahvisti uskoa
kotimaisiin voimin toteutettuihin dekkareihin, ja kritiikkien siivittämänä sitä
myytiin yli 20 000 kappaletta.
WSOY:n tiedotteessa voittaja
tunnusti, ettei Ruuvikierre ollut
hänen ensimmäinen yrityksensä, vaan hän oli jo aiemmin kirjoittanut yhden
salapoliisiromaanin. Lyhyessä tiedotteessa ei puhuta mitään siitä, että Napola
otti kaksoisvoiton, sillä myös toinen hänen kilpailuun lähettämänsä
käsikirjoitus, Ministeri on murhattu,
oli palkintolautakunnalle mieleinen ja se sai toisen sijan. Ministeri on murhattu oli Napolan aiempi
yritys salapoliisiromaanin saralla, sillä vuonna 1993 Ruumiin kulttuurissa
ilmestyneessä haastattelussa tuolloin lähes 80-vuotias Napola kertoi
tarjonneensa sitä WSOY:lle jo ennen kilpailua, mutta silloinen kustannusjohtaja
Jäntti oli epäröinyt julkaisemista arkaluontoisen aiheen, poliitikon murhan
takia.
Napola oli siis tehnyt hyvän
ystävänsä, kirjailija Mika Waltarin, kaltaisen sumutusoperaation ja toimittanut
kilpaan kaksi eri käsikirjoitusta, jotka oli kirjoitettu eri kirjoituskoneilla
eri paperilaaduille ja jätettiin kilpailuun eri nimimerkeillä. WSOY ei
kuitenkaan koskaan julkaissut toisen palkinnon saajaa, sillä Napolan nimi
haluttiin yhdistää voittajateokseen markkinoinnissa ja kirjat poikkesivat tyyliltään
suuresti toisistaan. Ministeri
on murhattu -kirja julkaistiin kirjana vasta vuonna 1981
Viihdeviikarit-kustantamon Rikospaikka-sarjassa, mutta se ilmestyi 1960-luvulla
jatkokertomuksena ”Kuka murhasi ministerin?” Seura-lehdessä (46/1965—2/1966).
Tuolloin Jorma Napola käytti salanimeä Alpo Marnoja, joka oli anagrammi hänen
oikeasta nimestään.
Napola itse totesi lukeneensa
Georges Simenonia ja Raymond Chandleria. Simenonin vaikutus näkyykin Ministeri on murhattu -romaanissa, jossa
kesäyönä Helsingissä ammutaan kuoliaaksi ministeri Vänttinen. Tämä on ollut
matkalla kotiin rakastajattarensa luota. Tapausta tutkii komisario Paura.
Vaikka uhri on ministeri, ei teoksessa ole politiikkaan kietoutuvaa juonta,
vaan sen porvarillinen avioliittodraama muistuttaa perinteistä salapoliisiromaania.
Hengeltään romaani on sukua Waltarin Palmuille, vaikka sodalla on nyt
merkittävä rooli, kun murhaaja on katkeroitunut entinen sotilas. Valitettavasti
Waltarille ominainen huumori loistaa poissaolollaan.
Kilpailun satoa
Miljoonan markan palkinto ja siihen
liittynyt julkinen pyöritys olivat kuitenkin Napolalle liikaa. Voittajalle tuli
rimakauhu, kun hän ei ollut tottunut moiseen. Napola jatkoi kuvataiteilijan
uraansa, eikä Ruuvikierre saanut
seuraajaa. Itselle asetetut vaatimukset aiheuttivat masennusta ja sulkeutumista
päiväkausiksi työhuoneeseen. Ilmeni myös sairausoireita, jotka diagnosoitiin
sydänoireiksi ja Napola vietiin ambulanssilla sairaalaan. Nämä oireet olivat
kuitenkin todennäköisesti paniikkihäiriön oireita. Palkinnon hinta oli
kirjallisen luovuuden menetys.
Kilpailusta lunastettiin kolme muuta
käsikirjoitusta, jotka olivat Heimo Lammen
Walther
7.65, Vesa E. Syrjäsen
Keskiyön
nuolet ja Marianne Thorbyn
Irma Brannerts
dilemma, joka ilmestyi suomeksi nimellä
Irma
Brannertin arvoitus. Tekijät olivat kaikki aiemmin julkaisseita
kirjoittajia. Syrjänen oli kirjoittanut 1940-luvulla seikkailukertomuksia
salanimellä Kapteeni Hell, ja Thorby oli julkaissut kaksi salapoliisiromaania (
Vin med dödlig bismak 1960
, suom.
Tappava sivumaku 1965 ja S
tart
på dödligt allvar 1961). Taistelulentäjänä toimineelta Heimo Lammelta oli aiemmin
ilmestynyt lakimiesromaani.
Syrjäsen Keskiyön nuolien kertojan ääni muistuttaa voittajateos Ruuvikierteen mieskertojaa - molemmissa on
samaa sodankäyneiden miesten kyynisyyttä. Syrjäsellä epäilyksen alaisena on iso
seurue, syntyy muutama ruumis ja tehdään useita murhayrityksiä. Teksti on
tahattoman huvittavaa uuvuttavine vertauksineen. Jotkut kriitikot olivat
Syrjäsen teoksesta innoissaan, mutta suurimmaksi osaksi teokseen suhtauduttiin
kriittisesti. Uusimaa-lehden arvostelija E. J. Ellillä kiteytti hyvin lukukokemuksen:
”Onpahan siinä väkeä kuin helluntain epistolassa ja itse kullakin vaikutteita
viimeiselle sivulle saakka, jolloin lukija kaiken päätökseksi toteaa, ettei
rikkinäinen pussi paukahda.”
Marianne Thorbyn teos on mielestäni
kestänyt parhaiten aikaa, varmasti osittain siksi, että se on niin perinteinen
salapoliisiromaani, pikkukaupunkimiljööhön sijoittuva kolmiodraama. Myös Lammen
teoksessa selvitetään pienessä kaupungissa tapahtunutta rikkaan miehen
murhaan. Walther 7.65 sai joltain kriitikoilta kiitosta, mutta toisaalta moitteita
liian kuivasta kerronnasta ja vaatimaton teos on ehkä liiankin asiallinen.
Ylipäätään Ruuvikierrettä lukuun
ottamatta muiden teosten henki on lähempänä perinteistä salapoliisiromaania.
Sodassa kunnostautunut ja myöhemmin
lakimiehenä työskennellyt Lampi jatkoi ainoana joukosta
rikoskirjallisuuden parissa ja julkaisi 1980-luvulla pari dekkaria, Thorbyltä
ja Syrjäseltä ei ilmestynyt enää uusia salapoliisiromaaneja. Vuoden 1962 kilpailu ja sen
runsas palkinto innostivat kuitenkin monia, ja esimerkiksi Eeva Tenhunen sai
kimmokkeen Mustien kalojen
kirjoittamiselle kilpailusta. Kisan satoon kuuluu myös yksi 1960-luvun
parhaista kotimaisista dekkareista, Lennart Åkerlundin eli Torsten Peltamon Kuolema tulee aina yllättäen. Se ei
WSOY:n raadille kelvannut, mutta kun käsikirjoitusta oli lyhennetty, Gummerus
julkaisi romaanin Salama-sarjassa. Vain yhden dekkarin julkaissut Peltamo
tunnusti auliisti Friedrich Dürrenmattin vaikutuksen, joka tuotti aikakauden
hengestä poikkeavan ja poikkeuksellisen hyytävän kotimaisen dekkarin.