10. tammikuuta 2011

Paras murha palkitaan, osa I

Satavuotiaan suomenkielisen rikoskirjallisuuden historiassa rikosromaanikilpailuja on järjestetty viisi kertaa. Ensimmäisen kilpailu oli vuonna 1938 ja viimeisin 2006. Kaksi näistä on ollut osa pohjoismaisia kilpailuja ja kolme kansallisia. Paras murha palkitaan -sarjassa esittelen nämä kilpailut, niiden voittajateokset ja kerron kilpailuista lunastetuista teoksista. Samalla pohdin mitä vaikutuksia kilpailuilla on ollut rikoskirjallisuutemme historiaan. Tekstit perustuvat luentoon, jonka pidin viime syksynä 100 vuotta suomenkielistä rikoskirjallisuutta -symposiumissa. Sarjan aloittaa ensimmäinen kilpailu 1930-luvulta.

Suuri pohjoismainen salapoliisiromaanikilpailu 1938

Suomalainen lukeva yleisö oli tutustunut salapoliisitarinoihin käännösten muodossa 1880-luvulta lähtien. Ensimmäiset suomen kielellä kirjoitetut salapoliisikertomukset ilmestyivät 1910, jolloin, Rikhard Hornanlinna (Rudolf Richard Ruth) julkaisi kaksi kokoelmaa, Kellon salaisuus ja Lähellä kuolemaa, joissa Max Rudolph selvittää rikoksia. Suomeksi kirjoitettuja salapoliisiromaaneja ilmestyi Suomessa 1920-luvulla vain muutama, merkittävimpänä Jalmari Finnen kaksi romaania. Suhtautuminen kotimaisiin salapoliisiromaaneihin oli pitkälle 1930-luvulle kielteinen; alan arvostuksen puutetta kuvaa muun muassa se, että 1920-luvulla lähes kaikki kirjoittajat julkaisivat salanimellä. Salapoliisiromaaneja ei pidetty suotavana ajankuluna ja niiden katsottiin olevan jopa turmiollisia, varsinkin nuorille.

1930-luvulla kotimainen rikoskirjallisuus ilmestyi lähinnä novelleina. Martti Löfberg julkaisi nimimerkillä M. Levä vuodesta 1932 lähtien ajanvietelehdissä komisario Kairala -kertomuksia. Martti Löfberg on paremmin tunnettu nimimerkistään Marton Taiga. 1930-luvun alkupuolella uransa aloitti myös Aarne Haapakoski eli Outsider kahdella salapoliisiromaanilla. Mustalais-suon arvoitus ilmestyi 1931 ja Madame Saahl’in salaisuus 1934. Kotimainen tarjonta oli vähäistä.

Tilanne oli kuitenkin jo muuttumassa, kun tammikuussa 1938 julistettiin avatuksi Suuri pohjoismainen salapoliisiromaanikilpailu, jonka Suomen osuuden järjesti kustannusosakeyhtiö Otava. Muut osallistuvat kustantajat olivat Wahlström & Widstrands Tukholmasta, Steen Hasselbalch Kööpenhamista ja Cappelen Oslosta. Idea oli, että jokaisen maan voittajakirja käännettiin muissa osallistujamaissa ja kaikki neljä kirjaa julkaistiin yhtä aikaa. Kilpailukutsussa luvattiin, että lisäksi lunastetaan kaikki julkaisukelpoiset käsikirjoitukset. Parhaalle käsikirjoitukselle oli luvassa 50 000 markan palkinto (noin 16 500 euroa).

Nykypäivän dekkaribuumin perspektiivistä on kiinnostavaa lukea Otavan julkaisemaan kilpailukutsua vuodelta 1938. Kutsussa todetaan, että kaikki ihmiset lukevat salapoliisi- ja rikosromaaneja. ”Tuskin millään muulla kirjallisuuden lajilla on niin universaalia lukijakuntaa – eikä syyttä. Kun jännitys, lukijan intelligentsijaan kohdistuvat kokeet, dramaattiset tapaukset ja etevä tekotapa yhtyvät suurenmoiseksi kokonaisuudeksi, silloin vaativinkin lukija antautuu.” Kilpailukutsussa painotettiin, etteivät vain teknisesti kouliintuneet ammattikirjailijat pystyneet kirjoittamaan salapoliisiromaaneja, vaan esiteltiin niitä ammattikuntia, joista alan parhaat kirjailijat olivat peräisin. Hyviä rikoskirjailijoita tuli muun muassa sanomalehtimiehistä, tiedemiehistä, lääkäreistä ja teologeista.

Otavan omassa lehdessä, Otavan uutisissa puolestaan julkaistiin kilpailusta kertova juttu, josta käy ilmi, että dekkariharrastus oli Suomessa 1930-luvulla jo siirtynyt parempiin piireihin: ”Tunnettuahan on, että meidänkin oloissamme harrastus salapoliisiromaaneja kohtaan on voimakkaasti lisääntynyt, se on jopa eräissä piireissä jo varsin tavallinen kirjallisen harrastuksen muoto. Salapoliisiromaaneista on tullut varsinkin miesten lukemista; useiden varsin huomattavissa asemissa olevien miesten pääasiallisin lukuharrastus kohdistuu juuri tähän kirjallisuuden lajiin.”

Aikaa osallistua kilpailuun ja kirjoittaa käsikirjoitus oli kahdeksan kuukautta ja elokuussa kilpailuun oli saapunut 41 käsikirjoitusta. Palkintolautakuntaan kuului Otavan toimitusjohtaja Heikki Reenpää, maisterit Hannes Reenpää, Sirkka Rapola, Matti Sadeniemi ja Vilho Suomi. Marraskuussa 1938 lautakunta päätti yksimielisesti, että Suomen osuuden voitti nimimerkin L. P. ja P. T.:n teos Kuka murhasi rouva Skrofin? Kun nimimerkin paljastava kuori avattiin, todettiin että nimimerkin omistaja oli kirjailija Mika Waltari. Voittaja oli jo kokenut kirjailija, jolta tuossa vaiheessa oli ilmestynyt noin 30 teosta ja joka juuri oli siirtynyt ammattikirjailijan uralle.

Mikä sai Waltarin osallistumaan tähän kilpailuun? Kirjailijan tuotannossa rikoskirjallisuuteen liittyvä tematiikka kulkee mukana Kristian Korpista lähtien ja niin eettiset kuin moraaliset kysymykset sekä ihmismielen arvoituksellisuus ovat Waltarin bravuurilajin, pienoisromaanien keskeisiä teemoja. Rikos ja kuolema eivät siis olleet kirjailijan kynälle vieraita ja olihan Waltari kehottanut jo Aiotko kirjailijaksi? -teoksessaan olemaan halveksimatta jännitysromaaneja, joista oppii muun muassa juonen edistymisen ja toiminnan tärkeyden.

Otavan salapoliisiromaanikilpailua oli edeltänyt vuonna 1937 WSOY:n järjestämä pienoisromaanikilpailu, jonka tuolloin arvostelijoiden hampaissa ollut Mika Waltari päätti voittaa, vaikka palkintolautakunnassa istuivat tutut miehet. Niinpä kirjailija valmistautui huolella ja järjesti tietoisesti harhautuksen. Kaupunkilaisaiheesta tunnettu Waltari vaihtoi maalaismiljööseen ja tarttui rikosaiheeseen, joista syntyi teos Vieras mies tuli taloon. Innoittunut kirjoittaminen tuotti myös toisen rikosaiheisen pienoisromaanin Ei koskaan huomispäivää ja näillä kahdella tyystin erilaisella teoksella Waltari osallistui kilpailuun. Ei koskaan huomispäivää oli tunnistettavaa Waltaria niin tyylinsä kuin kirjoituskoneen puolesta, kun taas Vieras mies tuli taloon oli annettu konekirjoittajalle puhtaaksikirjoitettavaksi.

Sumutuksen viimeistelivät erilaiset lähetyskuoret, toisistaan kaukana olevat postituspaikat ja eri tavoin kirjoitetut osoitteet. Ei koskaan huomispäivää sparrasi Vieraan miehen kilpailun voittoon, mutta lukijat kimmastuivat teoksen kuvaamasta maalaisesta aviorikoksesta ja talon emännän tekemästä veriteosta, josta ei tule tuomiota. Waltari joutui kirjoittamaan jatko-osan nimeltä Jälkinäytös, jossa tekoja selvitetään rikosromaanin tyyliin ja rikos saa rangaistuksensa. Näillä eväillä ja vielä laajalla salapoliisiromaanin tuntemuksella – olihan Waltari ahminut dekkareita unettomina öinään – kirjailija päätti tietysti osallistua Otavan kilpailuun ja laatia klassisen salapoliisiromaanin.

Voittajateos, Kuka murhasi rouva Skroffin? sai myönteisen vastaanoton ja seuraavana vuonna sitä seurasi Komisario Palmun erehdys. Waltarin oma kustantaja, WSOY, ei salapoliisiromaaneista innostunut ja kun niitä pidettiin vakavalle kirjailijalle joutavana puuhana, luopui Waltari Palmusta pariksikymmeneksi vuodeksi, mutta julkaisi vielä vuonna 1962 sarjan kolmannen osan Tähdet kertovat, komisario Palmu. Helsinkiläinen komisario Frans J. Palmu oli maalaisjärkeen luottava, luotettava suomalainen poliisimies ja yllättäen hänestä muodostui suomalaisen rikoskirjallisuuden klassikko. Aivan vähäinen tässä ei ole se ansio, joka lankeaa Matti Kassilan ohjaamille elokuville, joista niin Palmu, tämän apulainen kuin etsivä Kokkikin ovat jääneet elävinä mieleemme.

Kirsi Luukkanen on todennut, että Palmut olivat dekkareina uskottavia, mutta sisälsivät myös hyvän annoksen parodiaa niin lajia kuin sen lainalaisuuksia kohtaan. Panu Rajala puolestaan kirjoittaa Waltari-elämäkerrassaan Unio Mystica, että Mika Waltari, joka harrasti huvikseen salapoliisiromaanien lukemista ja joskus kirjoittamista, ei varmaan unissaankaan kuvitellut harrastuksensa joutuvan joskus näin laajan ja arvostavan huomion kohteeksi. Waltarin Palmu-kirjoissa niin kerrontatekniikka kuin henkilöhahmotkin ovat huumorilla kyllästettyjä ja mikä parasta, Waltarin kynästä irtosi sellaista huumoria, joka ei ole vanhentunut.

Vaikka kiinnostus rikoskirjallisuutta kohtaan oli orastanut 1930-luvun aikana, Otavan kilpailu toi lajille näkyvyyttä, ja sen jälkeen salapoliisiromaaneja ja niiden tekijöitä alettiin kohdella Suomessa suopeammin. Tämä ensimmäinen kilpailu oli käännekohta suomalaisen rikoskirjallisuuden historiassa myös siinä mielessä, että se nosti esiin joukon tekijöitä, jotka jatkoivat vielä 1940-luvulla. Jo aiemmin dekkareita julkaissut Outsider osallistui kilpailuun käsikirjoituksella Viisi tikaria, jonka Gummerus julkaisi vuonna 1941. Muuten Otavasta tuli Outsiderin suurta suosiota nauttineen Karma-sarjan kustantaja. Ainakin neljä – Outsiderin lisäksi Tauno Rautapalo-Rappin Tapaus NB, Tauno Karilaksen Nokinen jälki ja Olavi Tuomolan Konsuli Hallan murha – kilpailuun osallistunutta käsikirjoitusta julkaistiin muiden kustantamoiden toimesta, mutta Otava julkaisi ainoastaan kilpailussa toiseksi sijoittuneen Vilho Helasen salapoliisiromaanin Helsingissä tapahtuu.

Helasen päähenkilön, asianajaja Kaarlo Raudan mukaan nimetty kahdeksanosainen sarja ilmestyi varsinaisesti sotien jälkeen 1940-luvun loppupuolella. Marton Taigan komisario Kairalaan ja Waltarin Palmuun verrattuna Kaarlo Rauta oli kovin erilainen sankari kotimaisessa rikoskirjallisuudessa. Hän oli sodat käynyt perheellinen mies, toiminnallinen, jopa väkivaltaa käyttävä yksityinen toimija, jolla oli välillä kahnausta poliisien kanssa. Rauta luotti vaimoonsa Inkeriin, jonka vaisto sai ohjata tutkimuksia ja avioparin suhteen ja perhe-elämän kuvaus toi sarjaan niin huumoria kuin kotoisuuttakin. Ylipäätään Rauta-sarja toimi keskiluokkaiselle lukijakunnalle sodasta toipumisen kirjallisuutena, jossa käsiteltiin ajankohtaisia aiheita. Helasesta kehittyi ammattitaitoinen dekkarikirjailija, joka hallitsi rikoskirjallisuuden kenttää yksinvaltiaana 1940-luvun loppupuolella, kunnes kuoli yllättäen kesällä 1952.

Lähteet:

Kustannusosakeyhtiö Otavan arkisto.
Arvas, Paula: Rauta ja Ristilukki. Vilho Helasen salapoliisiromaanit. (Helsinki: SKS, 2009)
Luukkanen, Kirsi: Palmun juuret (Ruumiin kulttuuri 3/2008)
Rajala, Panu: Unio Mystica. Mika Waltarin elämä ja teokset. (Helsinki: WSOY, 2008)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti