Paras murha palkitaan, osa II

(Viime keväänä uusi työ vei kaiken energian, mutta nyt syksyn myötä toivon, että aikaa löytyy jälleen kirjoittaa myös Dekkarihyllyyn. Aloitan lisäämällä luettavaksenne toisen osa sarjasta, joka esittelee Suomessa järjestettyjä rikosromaanikilpailuja.)

WSOY:n kilpailu 1962

Vilho Helasen kuoleman jälkeen kesällä 1952 seurasi kotimaisessa rikoskirjallisuudessa lyhyt tauko ennen kuin 1956 ilmestyi Mauri Sariolan Laukausten hinta. Vuosina 1956–59 julkaistiin lähinnä Sariolaa. Mutta 1960-luvulla viihdekirjallisuuden - myös dekkarien - suosio kasvoi rajusti ja Sariola sai rinnalleen joukon kotimaisia kollegoita ja myös hyviä naiskirjailijoita.

Vuonna 1962 oli uuden salapoliisiromaanikilpailun aika. Sen järjesti WSOY ja tarkoitus oli löytää markkinoille hyviä kotimaisia salapoliisiromaaneja. Idea tuli kirjailija, kääntäjä ja myöhemmin myös akateemikko Aale Tynniltä, joka toimi palkintoraadin puheenjohtajana. Hän oli koko ikänsä lukenut salapoliisiromaaneja. Kilpailun julistamisen jälkeen lehdistössä ilmestyi juttuja, jossa palkintoraadin jäsenet kertoivat mieltymyksistään rikoskirjallisuuden saralla. Tynnin lausunto kuuluu näin: ”Mielenkiintoinen miljöökuvaus, uskottavat luonteet, johdonmukaisuus ja hyvä tyyli ovat ennen muita niitä vaatimuksia, jotka sovellan salapoliisiromaaneihin.”

Raadin toinen jäsen, poliisineuvos Kosti Vasa oli sitä mieltä, että poliisin työn aliarvioiminen on monien salapoliisiromaanien ikävä piirre ja ettei poliisin työn ja työmenetelmien tunteminen ollut näissä puuhissa kenellekään haitaksi. Vasa ilmoitti myös pitävänsä ”luontevista tarinoista, jotka eivät ole ristiriidassa todellisuuden kanssa”. Raadin kolmas jäsen oli varatuomari Eero Ahmavaara, WSOY:n Sapo- ja Korppi-sarjojen toimittaja ja myös useimpien Korppi-sarjassa ilmestyneiden kirjojen suomentaja. Hänen mukaansa ”rikos on ihmiskunnan suurin ongelma pähkinänkuoressa. Toisaalta se on laadultaan psykologinen, toisaalta yhteiskunnallinen. Hyvä dekkari tarkastelee rikosta juuri näistä näkökulmista.” Ahmavaara kuitenkin kuoli kesken kilvan ja hänet korvasi raadissa tuomari Olli Honkavaara. Sekä Vasan että Ahmavaaran lausunnot hyvästä dekkarista viitoittavat hyvin tietä sille kotimaiselle rikoskirjallisuudelle, jonka psykologinen ja yhteiskunnallinen ote tiukkenee jo 1960-luvun aikana.

WSOY:n kilpailun voittajalle oli luvassa 500 000 markan palkinto ja saman verran lisää ennakkopalkkiona kirjasta eli yhteensä miljoona markkaa (noin 20 000 euroa). Kisa julistettiin avatuksi syyskuussa 1961 ja päättyi elokuussa 1962. Käsikirjoituksia tuli WSOY:lle yhteensä 127 kappaletta eli huimasti enemmän kuin vuonna 1938. Lehdistölle annetussa tiedotteessa todettiin, että käsikirjoitusten taso oli korkea.

Voittajaksi valittiin espoolainen taidemaalari ja kuvanveistäjä Jorma Napola käsikirjoituksella Ruuvikierre. Sen päähenkilö on helsinkiläinen yksityisetsivä Jaakko Piira, joka on kovaksikeitetyn rikoskirjallisuuden tapaan nokkelasanainen, elämän realiteetit tunteva kertoja. Hän saa toimeksiannon viehättävältä nuorelta naiselta, joka haluaa Piiran etsivän tätinsä kadonneen vuokralaisen, hyvissä varoissa olleen, mutta renttumaisen merimiehen. Ruuvikierre sai ilahtuneen vastaanoton ja Jorma Napolasta tuli hetkeksi kotimaisen dekkaritaivaan kirkkain tähti. Arvostelijat pitivät teoksen huumorista ja tunnistivat kovaksikeitetyn dekkarin vaikutuksen.  Teos vahvisti uskoa kotimaisiin voimin toteutettuihin dekkareihin, ja kritiikkien siivittämänä sitä myytiin yli 20 000 kappaletta.

WSOY:n tiedotteessa voittaja tunnusti, ettei Ruuvikierre ollut hänen ensimmäinen yrityksensä, vaan hän oli jo aiemmin kirjoittanut yhden salapoliisiromaanin. Lyhyessä tiedotteessa ei puhuta mitään siitä, että Napola otti kaksoisvoiton, sillä myös toinen hänen kilpailuun lähettämänsä käsikirjoitus, Ministeri on murhattu, oli palkintolautakunnalle mieleinen ja se sai toisen sijan. Ministeri on murhattu oli Napolan aiempi yritys salapoliisiromaanin saralla, sillä vuonna 1993 Ruumiin kulttuurissa ilmestyneessä haastattelussa tuolloin lähes 80-vuotias Napola kertoi tarjonneensa sitä WSOY:lle jo ennen kilpailua, mutta silloinen kustannusjohtaja Jäntti oli epäröinyt julkaisemista arkaluontoisen aiheen, poliitikon murhan takia.

Napola oli siis tehnyt hyvän ystävänsä, kirjailija Mika Waltarin, kaltaisen sumutusoperaation ja toimittanut kilpaan kaksi eri käsikirjoitusta, jotka oli kirjoitettu eri kirjoituskoneilla eri paperilaaduille ja jätettiin kilpailuun eri nimimerkeillä. WSOY ei kuitenkaan koskaan julkaissut toisen palkinnon saajaa, sillä Napolan nimi haluttiin yhdistää voittajateokseen markkinoinnissa ja kirjat poikkesivat tyyliltään suuresti toisistaan. Ministeri on murhattu -kirja julkaistiin kirjana vasta vuonna 1981 Viihdeviikarit-kustantamon Rikospaikka-sarjassa, mutta se ilmestyi 1960-luvulla jatkokertomuksena ”Kuka murhasi ministerin?” Seura-lehdessä (46/1965—2/1966). Tuolloin Jorma Napola käytti salanimeä Alpo Marnoja, joka oli anagrammi hänen oikeasta nimestään.

Napola itse totesi lukeneensa Georges Simenonia ja Raymond Chandleria. Simenonin vaikutus näkyykin Ministeri on murhattu -romaanissa, jossa kesäyönä Helsingissä ammutaan kuoliaaksi ministeri Vänttinen. Tämä on ollut matkalla kotiin rakastajattarensa luota. Tapausta tutkii komisario Paura. Vaikka uhri on ministeri, ei teoksessa ole politiikkaan kietoutuvaa juonta, vaan sen porvarillinen avioliittodraama muistuttaa perinteistä salapoliisiromaania. Hengeltään romaani on sukua Waltarin Palmuille, vaikka sodalla on nyt merkittävä rooli, kun murhaaja on katkeroitunut entinen sotilas. Valitettavasti Waltarille ominainen huumori loistaa poissaolollaan.

Kilpailun satoa

Miljoonan markan palkinto ja siihen liittynyt julkinen pyöritys olivat kuitenkin Napolalle liikaa. Voittajalle tuli rimakauhu, kun hän ei ollut tottunut moiseen. Napola jatkoi kuvataiteilijan uraansa, eikä Ruuvikierre saanut seuraajaa. Itselle asetetut vaatimukset aiheuttivat masennusta ja sulkeutumista päiväkausiksi työhuoneeseen. Ilmeni myös sairausoireita, jotka diagnosoitiin sydänoireiksi ja Napola vietiin ambulanssilla sairaalaan. Nämä oireet olivat kuitenkin todennäköisesti paniikkihäiriön oireita. Palkinnon hinta oli kirjallisen luovuuden menetys.

Kilpailusta lunastettiin kolme muuta käsikirjoitusta, jotka olivat Heimo Lammen Walther 7.65, Vesa E. Syrjäsen Keskiyön nuolet ja Marianne Thorbyn Irma Brannerts dilemma, joka ilmestyi suomeksi nimellä Irma Brannertin arvoitus. Tekijät olivat kaikki aiemmin julkaisseita kirjoittajia. Syrjänen oli kirjoittanut 1940-luvulla seikkailukertomuksia salanimellä Kapteeni Hell, ja Thorby oli julkaissut kaksi salapoliisiromaania (Vin med dödlig bismak 1960, suom. Tappava sivumaku 1965 ja Start på dödligt allvar 1961). Taistelulentäjänä toimineelta Heimo Lammelta oli aiemmin ilmestynyt lakimiesromaani.

Syrjäsen Keskiyön nuolien kertojan ääni muistuttaa voittajateos Ruuvikierteen mieskertojaa - molemmissa on samaa sodankäyneiden miesten kyynisyyttä. Syrjäsellä epäilyksen alaisena on iso seurue, syntyy muutama ruumis ja tehdään useita murhayrityksiä. Teksti on tahattoman huvittavaa uuvuttavine vertauksineen. Jotkut kriitikot olivat Syrjäsen teoksesta innoissaan, mutta suurimmaksi osaksi teokseen suhtauduttiin kriittisesti. Uusimaa-lehden arvostelija E. J. Ellillä kiteytti hyvin lukukokemuksen: ”Onpahan siinä väkeä kuin helluntain epistolassa ja itse kullakin vaikutteita viimeiselle sivulle saakka, jolloin lukija kaiken päätökseksi toteaa, ettei rikkinäinen pussi paukahda.”

Marianne Thorbyn teos on mielestäni kestänyt parhaiten aikaa, varmasti osittain siksi, että se on niin perinteinen salapoliisiromaani, pikkukaupunkimiljööhön sijoittuva kolmiodraama. Myös Lammen teoksessa selvitetään pienessä kaupungissa tapahtunutta rikkaan miehen murhaan. Walther 7.65 sai joltain kriitikoilta kiitosta, mutta toisaalta moitteita liian kuivasta kerronnasta ja vaatimaton teos on ehkä liiankin asiallinen. Ylipäätään Ruuvikierrettä lukuun ottamatta muiden teosten henki on lähempänä perinteistä salapoliisiromaania.

Sodassa kunnostautunut ja myöhemmin lakimiehenä työskennellyt Lampi jatkoi ainoana joukosta rikoskirjallisuuden parissa ja julkaisi 1980-luvulla pari dekkaria, Thorbyltä ja Syrjäseltä ei ilmestynyt enää uusia salapoliisiromaaneja. Vuoden 1962 kilpailu ja sen runsas palkinto innostivat kuitenkin monia, ja esimerkiksi Eeva Tenhunen sai kimmokkeen Mustien kalojen kirjoittamiselle kilpailusta. Kisan satoon kuuluu myös yksi 1960-luvun parhaista kotimaisista dekkareista, Lennart Åkerlundin eli Torsten Peltamon Kuolema tulee aina yllättäen. Se ei WSOY:n raadille kelvannut, mutta kun käsikirjoitusta oli lyhennetty, Gummerus julkaisi romaanin Salama-sarjassa. Vain yhden dekkarin julkaissut Peltamo tunnusti auliisti Friedrich Dürrenmattin vaikutuksen, joka tuotti aikakauden hengestä poikkeavan ja poikkeuksellisen hyytävän kotimaisen dekkarin.