6. syyskuuta 2010
Voita itsellesi uusi Harjunpää-romaani!
Kustannusosakeyhtiö Otava on ystävällisesti lahjoittanut Dekkarihyllyn lukijoille arvottavaksi kaksi kappaletta Matti Yrjänä Joensuun uutta romaania Harjunpää ja rautahuone, joka ilmestyy tällä viikolla. (Jee!) Arvontaan voit osallistua ensi viikon maanantaiaamuun, 13.9., saakka. Tuolloin arvotaan voittajat ja kirjat kiikutetaan postiin. Osallistua voit lähettämällä sähköpostiviestin osoitteeseen dekkarihylly.kilpailu@gmail.com. Viestiin otsikoksi "Joensuu" ja sisällöksi oma nimesi sekä postiosoitteesi. Kirjat lähetetään vain kotimaan osoitteisiin.
Harjunpää ja rautahuone
Rikosylikonstaapeli Timo Harjunpää on ollut heleänä alkukesän päivänä keikoista vaikeimmalla, selvittämässä pienen lapsen kuolemaa, kun hän saa hälytyksen Töölöön. Kauniissa arvoasunnossa on muutaman päivän kuolleena olleen naisen ruumis. Mitään epäilyttävää ei näy, kunnes poliisit huomaavat vainajan käsissä sitomisen jäljet.
Kolmikymppisellä Orvolla on monta roolia. Työssään hierojana hän parantaa ihmisten vaivat, kotona isoisän ja äidin luona hän on surkimus ja nöyrä käskyläinen. Jotkut varakkaat naiset tuntevat hänet vain herra H:na, rakkauden ammattilaisena. Orvo on saanut ensimmäisen keikkansa sattumalta tapaamaltaan
Kurrelta, mutta hän ei tiedä minne kaikkialle Kurren verkot ulottuvat. Seksuaalinen väkivalta on kulissien takaista todellisuutta, myös naiset voivat tehdä julmia tekoja.
Matti Yrjänä Joensuu (s. 1948) kuvaa ihmismielen pimeimpiä puolia psykologisen tarkasti ja pelottavan realistisesti. Valoa synkän maailman keskelle tuo Orvon ja hänen pyörätuoliin sidotun nuoren asiakkaansa Neean pakahduttavan kaunis rakkaustarina.
Harjunpää ja rautahuone
Rikosylikonstaapeli Timo Harjunpää on ollut heleänä alkukesän päivänä keikoista vaikeimmalla, selvittämässä pienen lapsen kuolemaa, kun hän saa hälytyksen Töölöön. Kauniissa arvoasunnossa on muutaman päivän kuolleena olleen naisen ruumis. Mitään epäilyttävää ei näy, kunnes poliisit huomaavat vainajan käsissä sitomisen jäljet.
Kolmikymppisellä Orvolla on monta roolia. Työssään hierojana hän parantaa ihmisten vaivat, kotona isoisän ja äidin luona hän on surkimus ja nöyrä käskyläinen. Jotkut varakkaat naiset tuntevat hänet vain herra H:na, rakkauden ammattilaisena. Orvo on saanut ensimmäisen keikkansa sattumalta tapaamaltaan
Kurrelta, mutta hän ei tiedä minne kaikkialle Kurren verkot ulottuvat. Seksuaalinen väkivalta on kulissien takaista todellisuutta, myös naiset voivat tehdä julmia tekoja.
Matti Yrjänä Joensuu (s. 1948) kuvaa ihmismielen pimeimpiä puolia psykologisen tarkasti ja pelottavan realistisesti. Valoa synkän maailman keskelle tuo Orvon ja hänen pyörätuoliin sidotun nuoren asiakkaansa Neean pakahduttavan kaunis rakkaustarina.
30. elokuuta 2010
Sininen sarastus
Sininen sarastus päättää hienosti Ann Cleevesin sarjan komisario Jimmy Perezin tutkimuksista. Neljännen osan tapahtumapaikka Shetlandinsaarilla on pieni Fair Isle, Jimmyn kotipaikka. Hän on palannut saarelle ja vanhempiensa luokse esitelläkseen heille morsiamensa Franin. Jimmyn äiti järjestää kihlajaisjuhlat saarella sijaitsevalla lintuasemalla ja pian juhlien päättymisen jälkeen aseman johtaja, maineikas ja ristiriitaisia tunteita herättänyt Angela löytyy murhattuna.
Jimmyn on otettava työminänsä heti käyttöön. Nousee myrsky, eikä saarelle ole yhteyksiä, joten Perez joutuu hetken hoitamaan tutkimuksia yksin ja liian lähellä kotia. Angela oli nuori, lahjakas ja kunnianhimoinen nainen, joka on mennyt naimisiin itseään vanhemman miehen, Mauricen kanssa. Hän on nauttinut ihmisten provosoinnista ja pyörittänyt kaikkia aseman miehiä ja paikallisiakin enemmän tai vähemmän tahtonsa mukaan. On kuitenkin selvää, että murhaaja löytyy lintuasemalla majailevien vieraiden ja henkilökunnan joukosta. Aseman kokki, Jane, alkaa omalla tahollaan suorittaa tutkimuksia ja pian Jimmyllä on useampi ruumis huolenaiheenaan.
Angela ei ole kuitenkaan ainoa intohimoa herättänyt, sillä lintubongarit ovat asialleen omistautunutta joukkoa, joiden intohimo harrastustaan kohtaan on syvä (ja tekisi mieleni sanoa, patologinen). Näistä intohimoista Cleeves punoo ihastuttavasti perinteistä salapoliisiromaania kunnioittavan murhatutkimuksen, vaikka jättääkin sen olennaisen johtolangan piiloon lukijalta. Hiukka epäreilua muuten toimivassa palapelissä. Perez on ahtaalla joutuessaan ottamaan vanhempansakin huomioon tutkimuksissa ja se muodostuu kohtalokkaaksi.
(Jos et halua enempää paljastuksia pilaamaan lukunautintoa, kannattaa lukeminen lopettaa tähän.)
Sinisessä sarastuksessa Cleeves osoittaa jälleen miten hän osaa tuoda perinteisen salapoliisiromaanin kaavan nykypäivää ja kertoa sen avulla uskottavan tarinan. Romaanin lopussa tapahtumat ovat yllättäviä ja rajuja. Sarjan lopetus nostaakin mielestäni Cleevesin kirjoittamisen vielä uudelle tasolle. Olen suorastaan pettynyt, että sarja päättyy tähän, sillä suljettuani kirjan jäin miettimään, että nythän tämä vasta kävi todella kiinnostavaksi. Onneksi Cleevesillä on muita dekkarisarjoja, joihin kustantaja toivottavasti tarttuu seuraavaksi.
Jimmyn on otettava työminänsä heti käyttöön. Nousee myrsky, eikä saarelle ole yhteyksiä, joten Perez joutuu hetken hoitamaan tutkimuksia yksin ja liian lähellä kotia. Angela oli nuori, lahjakas ja kunnianhimoinen nainen, joka on mennyt naimisiin itseään vanhemman miehen, Mauricen kanssa. Hän on nauttinut ihmisten provosoinnista ja pyörittänyt kaikkia aseman miehiä ja paikallisiakin enemmän tai vähemmän tahtonsa mukaan. On kuitenkin selvää, että murhaaja löytyy lintuasemalla majailevien vieraiden ja henkilökunnan joukosta. Aseman kokki, Jane, alkaa omalla tahollaan suorittaa tutkimuksia ja pian Jimmyllä on useampi ruumis huolenaiheenaan.
Angela ei ole kuitenkaan ainoa intohimoa herättänyt, sillä lintubongarit ovat asialleen omistautunutta joukkoa, joiden intohimo harrastustaan kohtaan on syvä (ja tekisi mieleni sanoa, patologinen). Näistä intohimoista Cleeves punoo ihastuttavasti perinteistä salapoliisiromaania kunnioittavan murhatutkimuksen, vaikka jättääkin sen olennaisen johtolangan piiloon lukijalta. Hiukka epäreilua muuten toimivassa palapelissä. Perez on ahtaalla joutuessaan ottamaan vanhempansakin huomioon tutkimuksissa ja se muodostuu kohtalokkaaksi.
(Jos et halua enempää paljastuksia pilaamaan lukunautintoa, kannattaa lukeminen lopettaa tähän.)
Sinisessä sarastuksessa Cleeves osoittaa jälleen miten hän osaa tuoda perinteisen salapoliisiromaanin kaavan nykypäivää ja kertoa sen avulla uskottavan tarinan. Romaanin lopussa tapahtumat ovat yllättäviä ja rajuja. Sarjan lopetus nostaakin mielestäni Cleevesin kirjoittamisen vielä uudelle tasolle. Olen suorastaan pettynyt, että sarja päättyy tähän, sillä suljettuani kirjan jäin miettimään, että nythän tämä vasta kävi todella kiinnostavaksi. Onneksi Cleevesillä on muita dekkarisarjoja, joihin kustantaja toivottavasti tarttuu seuraavaksi.
26. elokuuta 2010
Arvonta ratkennut!
Dekkarihyllyn syksyn ensimmäinen kirja-arvonta on suoritettu ja nimikirjoituksella varustetun Taavi Soininvaaran trillerin Pakonopeus voittivat itselleen Salla Aunola ja Janne Paananen. Onneksi olkoon voittajille! Kiitos kaikille arvontaan osallistuneille ja lohdutukseksi kerrottakoon, että aivan pian eli syyskuun alussa voi voittaa itselleen syksyn ehkä odotetuimman kotimaisen uutuuden, Matti Yrjänä Joensuun romaanin Harjunpää ja rautahuone, joka ilmestyy 9.9. Palaan asiaan tuota pikaa.
5. elokuuta 2010
Sherlock Holmes Suomessa
Tätä kirjaa oli tarkoitus suositella jo kesäkuussa lomalukemiseksi, mutta helle vei kaiken energian. Vielä jaksoi lukea, mutta ei sitten enää kirjoittaa. Suosittelen elokuun lukemiseksi (tai koska vaan)! Mutta nyt asiaan:
Kukapa ei nauttisi siitä hetkestä, jolloin suuri etsivä osoittaa todisteiden avulla miten helposti arvoitus ratkeaa, jos yksinkertainen tohtori Watson osaisi vain tulkita todisteet oikein. Arthur Conan Doylen Sherlock Holmes -tarinat, joista ensimmäinen ilmestyi 1887, ovat rikoskirjallisuuden klassikoita ja niiden parissa viihtyy aina. Holmesin tutkimukset olivat suunnattoman suosittuja jo ilmestymisaikanaan ja hyvin pian tarinoista tuli oman menestyksensä uhreja. Kun Arthur Conan Doyle ei halunnut kirjoittaa niitä enää lisää, syntyi joukko mukaelmia tai huonosti naamioituja jäljitelmiä, jotkut jopa Doylen nimissä julkaistuja kun tekijänoikeuskäsitykset olivat väljempiä kuin nykyään. Onneksi Holmesin elämä ja seikkailut tarjosivat aineksia myös maineekkaammille kirjailijoille ja Holmes-mukailemat, niin parodiat kuin pastissit, ovat vakiinnuttaneet asemansa rikoskirjallisuuden kaanonissa.
Myös Suomessa julkaistiin jo varhain Sherlock Holmes -mukaelmia. Tänä kesänä osa viihdelukemistoihin hautautuneista varhaisista mukaelmista tuli uudelleen lukijoiden saataville, kun Juri Nummelin julkaisi toimittamansa tarinakokoelman Sherlock Holmes Suomessa (2010, Turbator). Siinä samoissa kansissa vanhempien mukaelmien kanssa ilmestyy joukko tuoreita kotimaisten kirjoittajien tekemiä Holmes-tarinoita. Uusissa teksteissä keskeistä on Holmesin liittäminen Suomeen tai suomalaisiin ja kokoelman avaa vetävästi Miina Supisen "Kirotun purjelaivan tapaus". (Tosin sitä seuraava Jari Tammen "Metsästyspiiska" toi minussa esiin tiukkapipoisen puristin, joka ei ollut huvittunut Holmes-tarinan sadomasokistisesta virityksestä - makunsa kullakin.) Kaiken kaikkiaan tarinat ovat hauskaa luettavaa, vaikka vanhempien tarinoiden taso ei aina päätä huimaa. Toisaalta mukana on sellaista herkkua kuin Olaf Homénin "Kolmannentoista apteekin seikkailu", joka on alunperin julkaistu vuonna 1914 teoksessa Herr Corpwieth: gentleman-detektiv: hans första äventyr framställda av Tre herrar (Heikki Kaukorannan toimiva suomennos Herra Corpwieth herrasmiessalapoliisi - Kaksoisolennon arvoitus vuodelta 2003).
Tuoreissa tarinoissa Holmesin Suomi-yhteydet ovat moninaiset. Esimerkiksi Jussi Katajalan mukaelmassa "Luuta ja koiranpää" Holmes ja Watson tapaavat Pariisin maailmannäyttelyn aattona ongelmiin joutuneen taiteilija Axel Gallénin. Myös Juha-Pekka Koskisen tarinassa "Lentävän paholaisen tapaus" Holmesin Suomi-yhteys on omaperäinen, kun tämä Pariisin olympialaisten aikaan selvittää kadonneiden asiapapereiden tapausta, johon on sotkeutunut etsivän keskuspoliisin Kekkonen sekä joukko huippu-urheilijoita, Paavo Nurmi etunenässä. Petri Salin puolestaan on hyvän tyylitajun omaava kirjoittaja, joka ei ole unohtanut, että rikosnovellin juju on yllätys lopussa (ja että novellissa saisi muutenkin olla pari yllätystä). Ei siis yllättävää, että juuri Salinin "Ylösnousemus ja kuolema" on kokoelman tyylikkäimpiä kertomuksia, täynnä tunnelmaa 1900-luvun alun Helsingistä. Omaksi suosikikseni mukaelmista nousi kaukaisen idän eksotiikkaa henkivä Boris Hurtan "60 tynnöriä Jordanvirran vettä". Kirjan lopusta löytyy vielä Petri Salinin lyhyt johdatus Holmes-pastisseihin ja sieltä aiheesta innostuva saa lisää lukuvinkkejä.
Kukapa ei nauttisi siitä hetkestä, jolloin suuri etsivä osoittaa todisteiden avulla miten helposti arvoitus ratkeaa, jos yksinkertainen tohtori Watson osaisi vain tulkita todisteet oikein. Arthur Conan Doylen Sherlock Holmes -tarinat, joista ensimmäinen ilmestyi 1887, ovat rikoskirjallisuuden klassikoita ja niiden parissa viihtyy aina. Holmesin tutkimukset olivat suunnattoman suosittuja jo ilmestymisaikanaan ja hyvin pian tarinoista tuli oman menestyksensä uhreja. Kun Arthur Conan Doyle ei halunnut kirjoittaa niitä enää lisää, syntyi joukko mukaelmia tai huonosti naamioituja jäljitelmiä, jotkut jopa Doylen nimissä julkaistuja kun tekijänoikeuskäsitykset olivat väljempiä kuin nykyään. Onneksi Holmesin elämä ja seikkailut tarjosivat aineksia myös maineekkaammille kirjailijoille ja Holmes-mukailemat, niin parodiat kuin pastissit, ovat vakiinnuttaneet asemansa rikoskirjallisuuden kaanonissa.
Myös Suomessa julkaistiin jo varhain Sherlock Holmes -mukaelmia. Tänä kesänä osa viihdelukemistoihin hautautuneista varhaisista mukaelmista tuli uudelleen lukijoiden saataville, kun Juri Nummelin julkaisi toimittamansa tarinakokoelman Sherlock Holmes Suomessa (2010, Turbator). Siinä samoissa kansissa vanhempien mukaelmien kanssa ilmestyy joukko tuoreita kotimaisten kirjoittajien tekemiä Holmes-tarinoita. Uusissa teksteissä keskeistä on Holmesin liittäminen Suomeen tai suomalaisiin ja kokoelman avaa vetävästi Miina Supisen "Kirotun purjelaivan tapaus". (Tosin sitä seuraava Jari Tammen "Metsästyspiiska" toi minussa esiin tiukkapipoisen puristin, joka ei ollut huvittunut Holmes-tarinan sadomasokistisesta virityksestä - makunsa kullakin.) Kaiken kaikkiaan tarinat ovat hauskaa luettavaa, vaikka vanhempien tarinoiden taso ei aina päätä huimaa. Toisaalta mukana on sellaista herkkua kuin Olaf Homénin "Kolmannentoista apteekin seikkailu", joka on alunperin julkaistu vuonna 1914 teoksessa Herr Corpwieth: gentleman-detektiv: hans första äventyr framställda av Tre herrar (Heikki Kaukorannan toimiva suomennos Herra Corpwieth herrasmiessalapoliisi - Kaksoisolennon arvoitus vuodelta 2003).
Tuoreissa tarinoissa Holmesin Suomi-yhteydet ovat moninaiset. Esimerkiksi Jussi Katajalan mukaelmassa "Luuta ja koiranpää" Holmes ja Watson tapaavat Pariisin maailmannäyttelyn aattona ongelmiin joutuneen taiteilija Axel Gallénin. Myös Juha-Pekka Koskisen tarinassa "Lentävän paholaisen tapaus" Holmesin Suomi-yhteys on omaperäinen, kun tämä Pariisin olympialaisten aikaan selvittää kadonneiden asiapapereiden tapausta, johon on sotkeutunut etsivän keskuspoliisin Kekkonen sekä joukko huippu-urheilijoita, Paavo Nurmi etunenässä. Petri Salin puolestaan on hyvän tyylitajun omaava kirjoittaja, joka ei ole unohtanut, että rikosnovellin juju on yllätys lopussa (ja että novellissa saisi muutenkin olla pari yllätystä). Ei siis yllättävää, että juuri Salinin "Ylösnousemus ja kuolema" on kokoelman tyylikkäimpiä kertomuksia, täynnä tunnelmaa 1900-luvun alun Helsingistä. Omaksi suosikikseni mukaelmista nousi kaukaisen idän eksotiikkaa henkivä Boris Hurtan "60 tynnöriä Jordanvirran vettä". Kirjan lopusta löytyy vielä Petri Salinin lyhyt johdatus Holmes-pastisseihin ja sieltä aiheesta innostuva saa lisää lukuvinkkejä.
Tunnisteet:
Juha-Pekka Koskinen,
Juri Nummelin,
novellikokoelma,
Petri Salin,
Sherlock Holmes
26. heinäkuuta 2010
Isku: jännityskertomuksia netissä
Jos dekkareiden lukemisvaihde jäi lomalla päälle, mutta on jo aika siirtyä takaisin töiden ja tietokoneen ääreen, löytyy ratkaisuksi vaivaan rikosnovelleja julkaisevat nettilehdet. Englanninkielellä luettavaa löytyy vaikka kuinka, mutta nyt myös suomeksi, kun uusi kotimainen nettilehti Isku: jännityskertomuksia julkaistiin verkossa kesäkuussa. Se on aiemmin ilmestynyt paperiversiona, mutta siirtyy nro 12 kohdalla nettiin. Kahdesti vuodessa ilmestyvä Isku sisältää lyhyitä rikos-, jännitys- ja pulptarinoita ja pulp-tarinoiden perinteen mukaan iskuja jaellaan runsaasti. Lehteä julkaisee ja toimittaa Juri Nummelin.
Mukana on niin koti- kuin ulkomaisiakin kirjoittajia ja vaikka pulp ei tuntuisikaan omalta jutulta, niin kannattaa Iskuun tutustuminen aloittaa vaikkapa ottamalla käteen kuppi kahvia ja lukemalla Kevin Wignallin hieno novelli "Kuolema", joka on alunperin ilmestynyt Ellery Queen's Mystery Magazinessa. Sen lisäksi itseäni miellytti tämän numeron vuosikertatarina, Matti Kid Hytösen vuonna 1988 RikosPalat-lehdessä julkaisema kertomus "Viimeinen potti". Mukana on myös erinomaisen kirjoittajan, Petri Salinin, novelli "Kymmenen plus yksi", mutta tällä kertaa arvasin jutun juonen jo novellin puolivälissä. Onneksi sokerina pohjalla on mustan huumorin värittämä Anthony Neil Smithin "Clive tunnustaa". Murhien, varsinkaan sarjamurhien, ei pitäisi naurattaa, mutta kyllä ne vaan joskus naurattavat... Isku: jännityskertomuksia löytyy täältä.
Mukana on niin koti- kuin ulkomaisiakin kirjoittajia ja vaikka pulp ei tuntuisikaan omalta jutulta, niin kannattaa Iskuun tutustuminen aloittaa vaikkapa ottamalla käteen kuppi kahvia ja lukemalla Kevin Wignallin hieno novelli "Kuolema", joka on alunperin ilmestynyt Ellery Queen's Mystery Magazinessa. Sen lisäksi itseäni miellytti tämän numeron vuosikertatarina, Matti Kid Hytösen vuonna 1988 RikosPalat-lehdessä julkaisema kertomus "Viimeinen potti". Mukana on myös erinomaisen kirjoittajan, Petri Salinin, novelli "Kymmenen plus yksi", mutta tällä kertaa arvasin jutun juonen jo novellin puolivälissä. Onneksi sokerina pohjalla on mustan huumorin värittämä Anthony Neil Smithin "Clive tunnustaa". Murhien, varsinkaan sarjamurhien, ei pitäisi naurattaa, mutta kyllä ne vaan joskus naurattavat... Isku: jännityskertomuksia löytyy täältä.
21. kesäkuuta 2010
Paahtavan taivaan alla
Uusin Lehane-suomennos päättää kirjailijan kovaksikeitetyn sarjan bostonilaisten yksityisetsivien Patrick Kenzien ja Angela Gennaron tutkimuksista ja se on alunperin ilmestynyt 1999 (lisää vauhtia suomennosten julkaisemiseen). Sanavalmiin etsiväparin tiet erosivat sarjan edellisen osan, Muisto vain (Gone, Baby, Gone), lopussa ja tuo kirja taitaakin olla sarjan vaikuttavin. Ei silti, ei Paahtavan taivaan alla -romaanissa ole varsinaisesti mitään vikaa, mutta kun etsivät ovat kohdanneet jo jos jonkinlaisia pahiksia ja väkivaltaa, alkaa olla vaikea "pistää paremmaksi".Angelaansa ikävöivä Kenzie jatkaa työtään ja auttaa vakinyrkkinsä Bubba Rogowskin kanssa Karen Nichols -nimistä nuorta naista, jonka saa liian tunkeilevaa huomiota vieraalta mieheltä kuntosalillaan. Käytyään pelottelemassa miestä Kenzie ajattelee homman olevan selvä, eikä reagoi Karenin uuteen yhteydenottoon. Puoli vuotta myöhemmin nainen tekee itsemurhan. Huonosta omatunnosta kärsivä Patrick ryhtyy ottamaan selvää mitä on oikein tapahtunut eikä pidä mistään mitä saa selville. Joku on järjestelmällisesti tuhonnut nuoren naisen ja tämän elämän. Tämä "joku" on pian Kenzien, Rogowskin ja onneksi myös Angelan tähtäimessä.
Lehane pitää lukijan hyvin kerronnan imussa eivätkä väkivaltakohtaukset ole ainakaan aiempaa lievempiä. Noin puolivälissä kirjaa selviää rikollisen henkilöllisyys (tai selviää näennäisesti) ja samantien arvasin mitä seuraavaksi tapahtuu ja kenen kimppuun rikollinen käy. Onneksi Lehane säästää kuitenkin muutamia yllätyksiä matkan varrelle ja lopulta tarina kantaa loppuun saakka, vaikka siitä jäi lattea jälkimaku. Mitään romaanisarjan loppuhuipennusta Lehane ei ole kirjoittanut, vaan periaatteessa Kenzie & Gennaron tarina voi vielä jatkua. Romaani on suomennettu ammattitaitoisesti, mutta käännös ei kuitenkaan tavoita Lehanen kielen ja kerronnan rytmiä, joten englanniksi kirjat on maukkaampaa luettavaa. Patrick Kenzien ja tämän kavereiden huulenheittoa jään kaipaamaan.
16. kesäkuuta 2010
Katumurha
Toimittaja ja kirjailija Jarkko Sipilän tapa julkaista dekkarinsa kesän korvalla on lukijaystävällinen. Syksyllä kun on niin paljon tarjontaa, ettei kaikkia uutuuksia millään ehdi lukemaan - kesällä sen sijaan on paremmin aikaa. Sipilän uunituore Katumurha alkaa tehokkaasti näyttävällä murhalla keskellä Helsinkiä ja pahinta iltapäiväruuhkaa. Tappaja katoaa moottoripyörällä nopeasti paikalta ja Kari Takamäki alaisineen saa käsiinsä visaisen tutkinnan, kun murhatun pienyrittäjän elämä ja työ eivät tunnu tarjoavan motiiveja surmatyölle.
Katumurha on jo 11. Takamäki-kirja ja Sipilä on loistaa jälleen ydinosaamisalueellaan eli poliisin ja rikollisten toiminnan realistisessa ja konstailemattomassa kuvaamisessa. Poliisit seuraavat tarjolla olevia jälkiä ja atari-mies Suhonen ujuttautuu Matinkylän pikkurikollisten piiriin. Ei ole ensimmäinen kerta kun miehestä lukiessa huomaan ajattelevani, että on se kyllä hyvä tuo Suhonen.
Lukiessani Sipilää pidemmälle päädyn yllättäen pohtimaan amerikkalaista rikoskirjailijaa Elizabeth Georgea. Kyllästyin jossain vaiheessa lukemaan Georgen tiiliskiviromaaneja (joista aluksi pidin kovasti), kun jokaisesta sivuhenkilöstäkin piti kertoa ummet ja lammet. Liika laveus tukahdutti hyvät tarinat. Nyt kuitenkin huomaan kaipaavani Sipilän kirjaan laveutta - ajatus on käynyt mielessä jo parin aiemmankin kirjan kohdalla. Keskittyessään tutkinnan kuvaamiseen kirjailija jättää henkilöiden taustoittamisen vähemmälle. Mutta tässäkin tarinassa on mukana sivuhenkilöitä, joiden elämäntarina olisi ollut kiinnostava lukea (ja oikeasti ärsyttää kun joku tapaukseen vaikuttava henkilö kuitataan parilla lauseella, kuten Katumurhassa rikollisen vaimo). Sipilän kirjoista löytyy aina äkkiväärää huumoria ja sitäkin passaisi mielestäni viljellä lisää, koska parhaimmillaan Sipilä on todella hyvä - aineksia olisi aivan erinomaiseksi.
Katumurha on jo 11. Takamäki-kirja ja Sipilä on loistaa jälleen ydinosaamisalueellaan eli poliisin ja rikollisten toiminnan realistisessa ja konstailemattomassa kuvaamisessa. Poliisit seuraavat tarjolla olevia jälkiä ja atari-mies Suhonen ujuttautuu Matinkylän pikkurikollisten piiriin. Ei ole ensimmäinen kerta kun miehestä lukiessa huomaan ajattelevani, että on se kyllä hyvä tuo Suhonen.
Lukiessani Sipilää pidemmälle päädyn yllättäen pohtimaan amerikkalaista rikoskirjailijaa Elizabeth Georgea. Kyllästyin jossain vaiheessa lukemaan Georgen tiiliskiviromaaneja (joista aluksi pidin kovasti), kun jokaisesta sivuhenkilöstäkin piti kertoa ummet ja lammet. Liika laveus tukahdutti hyvät tarinat. Nyt kuitenkin huomaan kaipaavani Sipilän kirjaan laveutta - ajatus on käynyt mielessä jo parin aiemmankin kirjan kohdalla. Keskittyessään tutkinnan kuvaamiseen kirjailija jättää henkilöiden taustoittamisen vähemmälle. Mutta tässäkin tarinassa on mukana sivuhenkilöitä, joiden elämäntarina olisi ollut kiinnostava lukea (ja oikeasti ärsyttää kun joku tapaukseen vaikuttava henkilö kuitataan parilla lauseella, kuten Katumurhassa rikollisen vaimo). Sipilän kirjoista löytyy aina äkkiväärää huumoria ja sitäkin passaisi mielestäni viljellä lisää, koska parhaimmillaan Sipilä on todella hyvä - aineksia olisi aivan erinomaiseksi.
Tunnisteet:
Gummerus,
Jarkko Sipilä,
Kotimainen rikoskirjallisuus
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)

.jpg)


