Suomenkielellä ilmestynyt rikoskirjallisuus vietti vuonna 2010 100-vuotissyntymäpäivää, sillä Rikhard Hornanlinnan (Rudolf Richard Ruth) kaksi kertomuskokoelmaa Kellon salaisuus ja Lähellä kuolemaa, ilmestyivät 1910. Tätä ennen, 1800-luvun viimeisellä vuosikymmenellä suomalainen lukijakunta oli saanut käännöksien avulla tutustua ajan ulkomaisiin salapoliiseihin Sherlock Holmesista ja Nick Carterista lähtien.
Omasta takaa 1800-luvulla murhatarinoita oli ilmestynyt rahvaalle markkinoilla myydyissä arkkiveisuissa. Niiden sävelmä oli usein joku tuttu kappale, kuten virsi, ja tekstit olivat runomuotoisissa. Veisuissa käsiteltiin muun muassa kuuluisia murhia ja rikoksia, ja niillä oli varoittava tehtävä. Paha sai aina palkkansa.
Uotilan isäntä. Rikosjuttu Suomesta oli arkeille painettuja veisuja laajempi ja proosamuotoon kirjoitettu. En tohdi kutsua sitä ensimmäiseksi suomenkieliseksi dekkariksi, sillä kirjasta puuttuu rikoksen aktiivinen selvittäjä, mutta sen voi sijoittaa arkkiveisujen ja salapoliisikertomusten väliin kuvauksena murhasta, jonka tekijä salaa muulta yhteisöltä, ja lopulta teon paljastumisesta.
Kertomuksen kirjoittaja, Emil Nervander (1840–1914), oli elinaikanaan tunnettu kulttuuripersoona, taidehistorioitsija, kirjailija, kriitikko ja toimittaja. Hän aloitti kirjailijan uransa näytelmäkirjailijana, ja myöhempi kaunokirjallinen tuotanto sisälsi runokokoelmia sekä erilaisia kertomuksia. Taidehistorioitsijana Nervander keskittyi Suomen keskiaikaisen maalaustaiteen tutkimukseen. Hän oli Fredrik Cygnaeuksen oppilas ja toimitti vuosina 1881–1885 Cygnaeuksen kootut teokset. Kertomuksen Uotilan isännästä kirjailija julkaisi tuolloin käyttämällään salanimellä ”Emlékyl”. Sana oli unkaria ja merkitsi suomeksi ”muistoksi”.
Isännän lankeemus
Nervanderin kertomuksen päähenkilö on sen nimen mukaisesti Uotilan isäntä Lauri, menestyvän talon ainut poika. Lauri valitseekin yllättäen vaimokseen naapuripitäjästä Leenan. Tämä ei ole kaunotar, mutta ahkera ja kunnollinen työihminen. Kertoja kuvaa pariskunnan suhdetta ilman rakkautta solmituksi, mutta sopuisaksi. Pari ei kuitenkaan saa lasta, vaikka sitä kovasti toivotaan.
Kertomuksen alussa taloon palkataan uusia palvelijoita, näiden joukossa kaunis, nuori Liisa piiaksi ja komea Harttu rengiksi. Pian tämän jälkeen emäntä sairastuu yllättäen ja hänen toimiaan alkaa hoitaa ahkeruutta ja taitoa osoittanut Liisa. Emännän maatessa kuumeessa joutuu Lauri kohtaamaan ajatuksen emännän menettämisestä. Liisan hoitaessa emännän töitä Laurin sydämessä syttyy voimakas rakkaus tyttöä kohtaan.
Vaikka emännän tauti on kova, hän toipuu siitä kuitenkin. Lauri käsittää rakastumisensa toiseen olevan syntiä, mutta ei voi sille mitään. Lauri kohtelee hellästi parantunutta emäntää ja salaa kaikilta rakastumisensa Liisaan. Syntyy ulkoisen ja sisäisen ristiriita, kun talossa ja avioliitossa kaikki näyttää olevan parhain päin, mutta Laurin sydämeen juurtuu toive emännän kuolemasta. Vaikka Lauri koettaa rukoilla anteeksi syntisiä ajatuksiaan, hän kuitenkin hellii niitä.
Myöhemmin Lauri kuulee Liisan ja Hartun välisen keskustelun, jossa nämä toteavat olevansa liian köyhiä toisilleen, vaikka toisensa haluaisivatkin. Liisa sanoo Hartulle, ettei Jumala salli heidän liittoaan. Nämä sanat juurtuvat Laurin sydämeen ja niistä syntyy murhan siemen. ”…salainen halu, joka tähän asti oli täyttänyt hänen sydämensä, kerran saada tuo nuori tyttö omaksensa, nyt oli muuttunut hänessä kummalliseksi varmuudeksi siitä, että Jumala itse sitä salli ja oli auttava häntä hänen toivonsa perille.” Tällaisten ajatusten vallassa Lauri tarttuu tilaisuuteen, kun se tarjoutuu.
Syksymmällä isäntä on lähtenyt metsään hakkaamaan puita ja kun tätä ei kuulu kotiin, Leena-vaimo menee miestään metsästä hakemaan. Koska talon muu väki on kaukana pellolla viimeisissä heinätöissä, kukaan ei kaipaa emäntää kotiin ja pimeässä illassa Lauri iskee hänet kirveellä kuoliaaksi. Murhan jälkeen hän hautaa ruumiin metsässä olevaan hiekkakuoppaan. Paikalle osuu kuitenkin todistaja, torppari Olli, jonka Lauri pakottaa lupaamaan, ettei tämä paljasta tekoa.
Sattuma näyttelee siis avainroolia surmatyössä. Ensin Lauri sattumalta kuulee Liisan sanat ja sitten Leena-emäntä sattumalta tulee mahdolliselle surmapaikalle. Sattuma järjestää paikalle myös todistajan, joka vaitiololupauksestaan huolimatta pyrkii paljastamaan murhaajan. Surman jälkeen Lauri lavastaa vielä emännän liikkeitä niin, että muut ajattelevat rosvojen tappaneen emännän. Sopivan ajan kuluttua Lauri kihlaa Liisan, josta tulee onnellinen vaimo. Murhan tapahduttua jännite syntyy siitä kuinka murhaajan käy, ei siitä, kuka murhan selvittää. Kertoja kuvaa Laurin ristiriitaisia ja vaihtelevia tuntemuksia; vaikka Lauri tuntee syyllisyyttä, hän ei oikeastaan kadu. Lauri toivoo, että saisi jatkaa elämää ja rikos unohtuisi Jumalalta. Liisalta Lauri salaa rikoksensa.
Lauri ja Liisa saavat pojan, ja Lauri tulkitsee sen niin, ettei Jumala tahdo ankarasti häntä rikoksesta rangaista. Parivuotiaana poika kuitenkin kuolee, ja sen jälkeen vielä kaksi seuraavaa Laurin ja Liisan lasta menehtyvät pieninä tautiin. Tämän jälkeen Laurille on selvää, että hänen tekemänsä paha vaatii sovitusta Jumalan kanssa – ei siis lain tai muiden ihmisten. Ennen kuin Lauri tekee varsinaisesti mitään sovittaakseen tekonsa, Lauri ja Liisa saavat vielä yhden lapsen, pojan, jota Lauri jo pitää ansaitsemattomana taivaan lahjana ja alkaa odottaa omaa kohtalonhetkeään.
Jo aiemmin Leenan surmapaikalla on alkanut kummitella. Metsätiellä käyneet ovat nähneet öiseen aikaan valkean, matkalaisille viittelöivän haamun ja lopulta paikalle osunut pappi seuraa tätä hiekkakuopalle, jossa haamu katoaa. Pappi kertoo näystään Uotilan väelle ja lopulta Lauri, yhdeksän vuotta surman jälkeen, tunnustaa tekonsa ensin papille sekä oman talon väelle ja menee sitten itse nimismiehen luo.
Haamu paljastuu torppari Olliksi, joka on kummittelulla koettanut saada murhan paljastumaan. Laurin tunnustaessaan tekoaan tuvassa olevat kuuntelijat kokevat, että Jumala puhuu isännän sanoissa. Liisalle Lauri selittää tunnustuksen johtuvan Jumalan tahdosta ja omatunnosta, joka tahtoo rauhaa.
Kertomuksen yllättävä suosio
Alun perin kertomus oli kirjoitettu ruotsiksi, kuten kaikki Nervanderin tarinat. Tekstin suomensi kirjailijan ystävä Viktor Lounasmaa, vaikka kääntäjän nimeä ei ensimmäisessä eikä toisessa painoksessa kerrotakaan. Uotilan isäntä ilmestyi ensin jatkonovellina Uudessa Suomettaressa 1870 ja samana vuonna kirjana, ja myöhemmin Nervander painatti sen alkukielellä Hufvudstadsbladetiin nimellä Husbonden på Uotila. Vuonna 1906 ilmestyneen toisen painoksen esipuheessa Nervander mainitsee, että kertomukselle aiheen oli antanut ”eräs synkkä tapahtuma, joka tapahtui kuudettakymmentä vuotta sitten Etelä-Suomessa ja jonka pääpiirteet sittemmin tämän kirjan tekijälle suullisesti esitettiin”. Tarinan oli Nervanderille kertonut juuri Lounasmaa.
Esipuheessaan Nervander kiitteleekin suomentajaa, joka oli saattanut käännöksellä Uotilan isännän suomenkielisen kirjallisuuden lukijoiden ulottuville. Nervanderin mukaan suomennoksen ”kielen puhtaus, sujuvuus ja rikkaus hankkivat tälle pienelle kertomukselle sen kunnian, että sitä ruvettiin käyttämään suomenkielen opinnoissa Unkarin pääkaupungin yliopistossa”. Lisäksi Uotilan isäntä sai osakseen tunnusta, kun Kansanvalistusseura vuonna 1883 suositteli sitä kansankirjastoihin sopivaksi luettavaksi.
Kirjallisuudentutkija Maunu Niinistö on 1970-luvulla analysoinut Nervanderia kaunokirjailijana. Hän pitää Nervanderin pieniä kertomuksia naiiveina ja sovinnaisina, täynnä patrioottista asennetta. Uotilan isäntäkään ei saa Niinistöltä armoa, vaan rikostarina on hänen mukaansa ”sangen karupiirteinen ja vivahteeton”. Niinistön mukaan Nervander ei tavoittanut mitään inhimillisiä sielunliikkeitä eikä tapahtumien taustatekijöitä, vaan kirjailija vain kirjasi tapahtumien kulun. Ihan näin yksioikoinen kertomus ei kuitenkaan ole, sillä arkkiveisuista poiketen proosamuoto antaa Nervanderille mahdollisuuden kuvata ihmisiä ja näiden tunteita yksityiskohtaisesti.
Tapahtumapaikkojakin Nervander hahmottaa välillä tarkasti. Jo isännän matka kohtalokkaaseen metsään on täynnä aavistuksia tulevasta ja paikan päällä luonto ikään kuin käskee Lauria vaipumaan syvimpiin ajatuksiinsa. Miljöön kuvauksen tarkkuus saattoi johtua siitä, että murhapaikka, Ristinmäen metsä, perustui olemassa olevaan paikkaan Sääksmäellä. Maininta todellisesta metsästä ja hiekkakuopasta Uotilan isännän mallina löytyy Nervanderin muistiinpanoista, joissa hän kertoi monen kirjoituksensa sytyttävän ajatuksen tai tunnelman liittyneen Voipaalaan ja sen ympäristöön.
Nervanderin kertomus Laurin lankeemuksesta on otteeltaan dokumentaarinen ja Lauri rikollisena on kiinnostava, sillä hän ei oikeastaan kadu tekoaan, vaikka tietää sen vääräksi. Keskittymällä kuvaamaan rikoksen tekijän kehittymistä, motivoitumista rikokseen, itse rikosta ja sen jälkeisiä tapahtumia, Nervanderin pieni kertomus on itse asiassa ”moderni” rikoskertomus, sillä vaikka rikoskirjallisuus on aina ollut kiinnostunut myös rikollisesta etsivän ohella, erityisesti viime aikoina rikoksen ja niin sanotun tavallisen ihmisen rikoksen kuvaus on ollut kotimaisessa rikoskirjallisuudessa, esimerkiksi Matti Yrjänä Joensuulla, hyvin keskeistä.
Emil Nervander, Uotilan isäntä. Rikosjuttu Suomesta. Matka-kirjasto III. Helsinki 1870.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti