Tee tiedettä ja tapa

Pohjoismaisen rikoskirjallisuuden valloittaessa maailmaa on hyvä jälleen todeta, että osattiin sitä ennenkin. Tämä tulee mieleen, kun lukee vuonna 1967 ilmestynyttä ruotsalaista salapoliisiromaania Tee tiedettä ja tapa (suomennos Maria Kelo). Teos sijoittuu keväiseen Upsalaan ja alkaa vauhdikkaasti historian väitöstilaisuudesta, jossa vastaväittäjä esittää kesken väitöksen kokonaan uusia ja ennen tuntemattomia todisteita väitöskirjan aiheesta, kuningas Kustaa III:n murhasta. Pelissä on historian professuuri, josta kilpaileminen käy veriseksi kun yhtä viranhakijaa, dosentti Lundinia, ammutaan haulikolla kesken iloisen karonkan.

Salapoliisina toimii kaikki osalliset ja akateemisen maailman tunteva tuomikapitulin sihteeri Fredrik Thomander, joka avustaa poliiseja toverillisessa hengessä. Tapausta tutkiva rikoskomisario Fredborg ei ole oikein kotonaan akateemisissa piireissä ja on vain kiitollinen sisäpiiriläisen avusta. Vain yhden salapoliisiromaanin julkaissut ja itsekin historiasta väitellyt Sven G. Svenson suorastaan herkuttelee henkilöhahmojensa kanssa. Uhrilla, lurjusmaisella dosentti Lundinilla oli elävä esikuva (historiantutkija, professori Sven Ulric Palme) ja dosentteja, professoreita, rouvia ja näiden kaikkien heikkouksia kuvaillaan asiaankuuluvan teräväkynäisesti ja ironisesti.


Sain Svensonin salapoliisiromaanin joululahjaksi kirjoittaessani vielä väitöskirjaani ja luin sen alkua. Kasvot vihreinä huonovointisuudesta minun on pakko jättää kirjan lukeminen kesken. Mutta nyt kun oma väitöskirja jo pölyttyy hyllyssä, nostaa dekkarin ensimmäinen sivukin hymyn huulille. Vain kirjailijan itsensä sanat tekevät oikeutta tälle muikealle, brittiläisen salapoliisiromaanin perinteitä seuraavalle akateemiselle tutkimukselle: "Mutta kun ihminen oli historian dosentti - sillä se hän oli - ei olisi saanut olla kiltti. Ei helkkarissa. Ilkeys kuului olennaisesti akateemiseen keikarointiin. Historian alalla oli tuskin mahdollista päästä pitkällekään urallaan, ellei osannut nauttia toisten epäonnesta ja ilmaista iloaan kyllin kärkevin ja kyynisin sanakääntein." Tästä siis lähdetään liikkeelle ja kun päästään loppuun, on käynyt selväksi, että akatemiassa noudatetaan omia sääntöjä.

Suositellaan kesälomalukemiseksi tai väitöslahjaksi! (WSOY on sopivasti julkaissut toisen painoksen 2003.)

Talvi Madridissa

Carlos Ruiz Zafónin Tuulen varjo oli 2000-luvun alun vetävimpiä lukuromaaneja. Juuri mitään en enää kirjasta muista, mutta mieleen on jäänyt kuinka se oli pakko ahmia ja sen jälkeen suositella kaikille. C. J. Sansomin Talvi Madridissa -romaania (suomennos Seppo Raudaskoski) mainostetaan samankaltaisena lukuelämyksenä, joten tartuin kirjaan odotukset korkealla.

Romaani liikkuu monessa aikatasossa. Vuonna 1940 Harry Brett haavoittuu Ranskassa. Harryn toivuttua Englannin tiedustelupalvelu haluaa lähettää hänet Madridiin vakoilemaan entistä koulutoveriaan Sandy Forsythia, josta on tullut ovela liikemies. Sandy pyrkii kaikin tavoin hyötymään Espanjan epävarmasta tilanteesta toisessa maailmansodassa. Harryn ja Sandyn lisäksi keskeisiä henkilöitä ovat näiden kolmas koulutoveri Bernie ja Bernien entinen naisystävä Barbara, josta on kohtalonoikusta tullut Sandyn naisystävä. Englantilaista yksityiskoulua yhdessä käyneiden nuorten miesten menneisyys on tarinan tausta.

Kielitaitoinen Harry on vieraillut Espanjassa jo 1930-luvun alussa yhdessä Bernien kanssa. Myöhemmin Bernie vakaumuksellisena kommunistina on osallistunut Espanjan sisällissotaan ja kadonnut taisteluissa. Harry ottaa sekavin tuntein vastaan tehtävän hankkiutua Sandyn lähipiiriin ja urkkia tämän kaivoshankkeesta lisää tietoa englantilaisille. Sandyn kanssa Madridissa asuva Barbara saa selville, että Bernie on mahdollisesti hengissä salaisella vankileirillä Espanjan maaseudulla. Omalla tahollaan Barbara ryhtyy juonimaan Bernien vapauttamista ja Harry puolestaan vakoilee pariskuntaa. Virallisesti Englannin suurlähetystössä kääntäjänä työskentelevä Harry saa huomata miten helppoa on valehdella, mutta miten vaikeaa on kestää kun kaikki ovat valmiita petoksiin ja vilppiin.   

Lukukokemuksena Talvi Madridissa on vetävä, vaikka kirjan tunnelma on kauttaaltaan alakuloinen, jopa masentava. Kirjan talvi Madridissa on hyinen talvi sodan rikkirepimässä maassa. Sansomin kuvaamat espanjalaisen kärsimykset niin sisällissodassa kuin toisen maailmansodan aikana ovat omiaan karkoittamaan ruokahalun. Toisaalta romaani tarjoaa rautaisannoksen tietoa Espanjan historiasta ja kuvittaa sitä mieleenpainuvasti. Kun tarina sukeltaa aina välillä menneeseen kuvaten henkilöiden aiempia vaiheita, trillerijännite katkeilee. Loppua kohden jännitys kuitenkin tiivistyy ja lukija pääsee tahollaan jännittämään kuka tästä petosten keitoksesta selviää ja kuka ei. Alakuloisuudestaan huolimatta Talvi Madridissa on hyvin kirjoitettu romaani ja kirjailijan kirjan loppuun sijoittamat Historialliset huomautukset avaavat vielä jälkikäteen tarinaa oivasti.

Yön tuoksu

Posti toi ajat sitten kevään uudet Sapot. Kaipasin Ruumiin kulttuuri -lehden Koekeittiö-palstalleni sopivaa reseptiä ja pinon päällimmäisenä houkutteli uusi Andrea Camilleri -suomennos. Italia- ja varsin Venetsia-kaipuuta monet hoitavat Donna Leonin kirjoilla, mutta Camillerin sisilialainen komisario Montalbano on mielestäni komisario Brunettia särmikkäämpi ja hauskempi. Naurut kirvoittaa helposti arvaamattoman Montalbanon kanssakäyminen niin muiden poliisien kuin esimiehensä kanssa. Italialainen Camilleri itse ihailee espanjalaista Manuel Vázquez Montalbánia ja sukulaissieluilta tämän päähenkilö Pepe Carvalho ja komisario Montalbano vaikuttavatkin.

Yön tuoksun (suomennos Helinä Kangas) alussa vanha mies ottaa panttivangiksi pienen sijoitusyhtiön toimistosihteerin. Yhtiön omistaja on kadonnut mukanaan monen kaupunkilaisen säästöt. Panttivankitilanne raukeaa nopeasti, mutta Montalbano tajuaa ettei huijarin tapaus olekaan aivan niin yksinkertainen kuin miltä se aluksi näyttää. Mihin ovat hävinneet rahat ja ragioniere Emanuele Gargano, jonka toiset veikkaavat asettuneen etelämeren saarille ja toiset taas uskovat mafian toimittaneen pois päiviltä. Montalbano tuntuu joka paikassa törmäävän tapaukseen tai siihen sekaantuneisiin henkilöihin ja on pian vakuuttunut, ettei mafialla ole tässä tapauksessa mitään osaa. Sen sijaan tunnelmat alkavat käydä yhä kirjallisemmiksi ja hämmentynyt päähenkilö miettii mitä lukemaansa kirjaa tapaus muistuttaa. Tarinan ratkaisu on mainio ja salapoliisiromaanin perinteitä hienosti kunnioittava.

Camilleri viittaa dekkareissaan tuon tuosta ruokaa, sillä äkkiväärä Montalbano on varsinainen herkkusuu, joka palkitsee ja lohduttaa itseään herkullisilla aterioilla. Tällä kertaa hänen uskollinen siivooja/kokkinsa Adelina on joutunut lapsenvahdiksi ja Montalbano päätyy kokeilemaan uutta ravintolaa ja sen tulista pirciati ch'abbruscianu -pastaa. Montalbano on niitä miehiä, jotka muistavat muiden ravintolasuositukset tai päätyvät ostamaan herkkuja ajaessaan oikean myymälän ohitse. Hänellä on siis älynsä ja ammattitaitonsa lisäksi varsinainen herkkunenä - meidän italialaisia herkkuja ikävöivien iloksi.   

Tapaus Kalteis

Saksalaisen Andrea Maria Schenkelin ura rikoskirjailijana on varsin tuore, mutta hänen kaksi ensimmäistä rikosromaaniaan on jo palkittu Deutscher Krimi Preis -palkinnolla. Esikoiskirja, Hiljainen kylä, ilmestyi suomeksi viime keväänä, mutta jäi silloin lukematta, joten tartuin uteliaana Schenkelin toiseen teokseen Tapaus Kalteis (suomennos Leena Vallisaari). Sen korostetaan perustuvan tositapaukseen 1930-luvun Saksasta. Johann Eichhorn -niminen mies raiskasi ja murhasi naisia ja kiinnijäätyään hänet tuomittiin kuolemaan.

Schenkel on lukenut sarjamurhaajatutkimuksen paperit ja niiden perusteella kuvaa lukijalle tapausta monen henkilön kautta. Fiktiiviset kuulustelupöytäkirjat antavat äänen niin murhaajalle, tämän vaimolle, uhreille kuin kadonneiden naisten huolestuneille omaisille ja satunnaisille todistajille. Niiden väliin on sijoitettu nuoren ja levottaman Kathien tarina. Hän saapuu maalta Müncheniin etsimään töitä, mutta ajautuu nopeasti prostituutioon ja ajalehtimaan kaupunkiin ilman asuntoa tai suuntaa. Päästyäni kirjan loppuun olin suorastaan hämmästynyt, ettei minulle ollut alusta lähtien ollut selvää kuinka tässä käy - jälkikäteen Kathien tarina tuntui kovin ennalta-arvattavalta. Ja kun lukija tietää alusta lähtien murhaajan henkilöllisyyden ja kiinnijäämisen, jää kirjasta puuttumaan yllätyksellisyys, jota rikoskirjallisuudessa on lupa odottaa.

Mutta lukukokemus on silti vahva, kun kirjaa hallitsee kauttaaltaan synkkä tunnelma. Se syntyy Schenkelin tavasta kirjoittaa minimalistisesti. Henkilöiden ajatukset, tunteet ja vaiheet rakentuvat vähällä ja vaikka esimerkiksi miljöökuvausta ei ole nimeksikään, aistii helposti sotaa edeltävän Saksan työväestön tunnelmia, ahtautta, huvitusten vähyyttä ja köyhyyttä. Natsien vaikutuksen Schenkel on häivyttänyt taustalle ja se nousee esiin vain muutamassa kohdassa. Etualalla on sarjaraiskaaja ja -murhaaja, joka muuttuu tavallisesta työmiehestä saalistavaksi pedoksi - niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin. Tuon muutoksen Schenkel kuvaa yksityiskohtia myöten vain kerran ja saa siihen siten vielä enemmän tehoa. Kirjailijan vähäeleisyys ja näennäinen yksinkertaisuus ilmaisevat helposti mukaansa, mutta silti jäin hiukan ihmettelemään kirjan palkitsemista.

Kuolinmessu

Olen tavannut ihmisiä, joiden mielestä Arne Dahl (kriitikko ja kirjallisuustieteilijä Jan Arnald) on parhaita ruotsalaisia rikoskirjailijoita, mutten ole jakanut tätä varauksetonta innostusta. Nyt huomaan kuitenkin lukeneeni lähes kaikki Ruotsin poliisin A-ryhmän tutkimuksista kertovan sarjan suomennokset ja itse asiassa pidän niistä. Erityisesti minua huvittaa vielä vuosienkin jälkeen sarjan ensimmäinen osa Verikyynel, jonka alussa johtava ruotsalainen kirjallisuuskriitikko kidutetaan kuoliaaksi - ei kuitenkaan sentään kaunaisen kirjailijan toimesta.

Dahlilla on selkeä oma tyylinsä kertoa tarinaa ja rakentaa huolellisesti kutkuttava palapeli, jossa alussa kaukana toisistaan olevat osaset loksahtelevat lopussa siististi paikalleen. Tällä kertaa nuo palaset esitellään viidessä ensimmäisessä luvussa ja nykyhetken tapahtumien taustalla kummittelee toinen maailmansota (jälleen kerran) ja erityisesti Stalingradin taistelu. Kuolinmessun nykyhetki puolestaan on vuosi 2003, jossa A-ryhmä tempaistaan mukaan selvittämään yhä omituisempia piirteitä saavaa pankkiryöstöä Östermalmilla. Ryhmästä poliisin sisäiseen tutkintaan siirtyneelle Paul Hjelmille tapaus saa henkilökohtaisen ulottuvuuden, kun yksi pankkiin jääneistä panttivangeista on hänen ex-vaimonsa Cilla.

Dahl nostaa keskeiseksi Irakin sodan ensihetket ja niin taistelu öljystä kuin kylmän sodan aikainen vakoilu ovat tällä kertaa keskeisiä motivoijia. Dahlin tarinoihin kuuluu oleellisena osana muut taiteen lajit ja varsinkin musiikki on usein merkittävästi mukana. Uusin suomennos, Kuolinmessu, on saanut nimensä Mozartin Requiemista, joka soi tällä kertaa Paul Hjelmin päässä. Se mikä jollekin on tekotaiteellisuutta, on jollekulle toiselle virkistävää ja ajatuksia herättävää rikoskirjallisuuden rikastuttamista. Itse taidan Dahlin kohdalla kallistua vähän kumpaankin suuntaan.

Kirjailija liikuttelee jälleen rakastavasti toisaalta kovin inhimillisiä, toisaalta poliisin valiojoukkoon kuuluvia tuttuja A-ryhmänsä jäseniä. Jos A-ryhmä ei ole tuttu, niin sarja kannattaa ehdottomasti aloittaa alusta, sillä kirjailija antaa paljon tilaa päähenkilöilleen ja näiden vaiheille. Aiemmat tapahtumat heijastuvat sarjan myöhempiin osiin, kuten tässäkin kirjassa. Die hard -Dahl-faneille tämä kirja ei välttämättä ole pettymys, ovathan kaikki ryhmän jäsenet elementissään, mutta mielestäni Kuolinmessu (samoin kuin sarjan edellinen osa, Juhannusyön uni) eivät kuitenkaan ole sarjan parhaita kirjoja. Vaikka ainekset ovat erinomaiset, moniin suuntiin viritetty tarina yksinkertaisesti läsähtää lopussa.

Harkittu murha - kohti täydellistä rikosromaania

Istuimme Juha-Pekka Koskisen kanssa viime lokakuussa Helsingin kirjamessuilla Dekkarilauantain paneelissa pohtimassa rikoskirjallisuuden tulevaisuutta ja yleensä lajin tutkimista. Messuille Koskisen tietokirja Harkittu murha ei valitettavasti ehtinyt ilmestyä, joten muutama sana siitä nyt.

Harkittu murha on takakannen tekstin mukaan opas rikoskirjallisuuden historiaan ja tulevaisuuteen ja tekijän tarkoituksena on antaa lukijalle eväitä oman rikosromaanin kirjoittamiseen. Teoksessa käydään aluksi läpi lyhyesti lajin historiaa ja kehitystä sekä esitellään kotimaisen rikoskirjallisuuden historiaa tiivistettynä noin kymmeneen sivuun. Tämä osio ei tarjoa jo lajia tuntevalle harrastelijalle mitään uutta. Koskinen kirjoittaa kuitenkin erinomaisen selkeästi, joten antaisin tämän kirjan sellaisen lukiolaisen tai perusopiskelijan käteen, joka ei lajia tunne, mutta haluaa siihen tutustua.

Kirjan kolmatta osiota varten Koskinen on haastatellut neljää kotimaista rikoskirjailijaa (Leena Lehtolainen, Seppo Jokinen, Tapani Bagge ja Tuula-Mai Salmela), joilla kaikilla on erityyppiset päähenkilöt kirjasarjoissaan. Tekijä pyrkii näin avartamaan kotimaisen nykyrikoskirjallisuuden kuvaa, jotta dekkarin kirjoittamista suunnitteleva tietäisi missä nyt mennään. Haastattelut on tehty sähköpostitse ja teksti muistuttaa opinnäytetyötä (mihin se ehkä perustuukin?). Monet asiat ovat tuttuja kirjailijoiden haastatteluista, mutta on joukossa uusiakin tiedonmurusia. Lopussa pohditaan muun muassa moniosaisen sarjan etukäteissuunnittelua ja sen etuja. Vähän jäi mieltä kahertamaan, että kun tällainen kirja julkaistaan, niin se olisi voinut tarjota vielä syvällisempää näkemystä ja enemmän tietoa.

Antoisinta minulle lukijana oli kirjan viimeinen osio "Ensimmäinen murhasi: kuinka rikosromaani sommitellaan". Valehtelisin, jos väittäisin, etten koskaan ole suunnitellut kirjoittavani dekkaria, mutta jo kauan olen tiennyt, että oma alani on tietokirjoittaminen. Siksi onkin hauskaa lukea Koskisen omiin kokemuksiin perustuvia pohdiskeluja siitä miten rikosromaania ja sen kirjoittamista kannattaa suunnitella ja toteuttaa. Neuvot vasta-alkajalle osuvat naulankantaan - työtä joutuu tekemään paljon eikä julkaiseminen ole koskaan varmaan jne. Koskisen henkilökohtaisuus tekee tekstin eläväksi ja niinpä jään jännittyneenä odottamaan näkeekö tekijän työnimeltään "Tapaturma tammikuussa" kirjoittama rikosromaani koskaan päivänvaloa.

Punaista tomua

Ihastuin pari vuotta sitten Ann Cleevesin Shetlandinsaarille sijoittuvan sarjan toiseen osaan, Valoisat illat (2008). Nautin Cleevesin päähenkilön, paikallisen poliisin Jimmy Perezin miellyttävästä tavasta reflektoida niin itseään kuin ympäristöään ja kirjailijan luomasta pienestä epäiltyjen joukosta, josta ei kenenkään toivonut olevan syyllinen. Neliosaisen sarjan kirjat kuvaavat aina yhtä vuodenaikaa saarilla ja uusin suomennos, kevääseen sijoittuva kolmas osa Punaista tomua on kääntynyt tuoreeltaan (toimiva suomennos Annukka Kolehmaisen).

Punaista tomua täytti ennakko-odotukset. Tällä kertaa murha tapahtuu Whalseyn saarella. Sateisena iltana ammutaan vanha nainen, Mima, jonka pihamaalla on käynnissä arkeologian opiskelijoiden koekaivaus. Kyseessä on jäniksen metsästäjän vahingonlaukaus huonossa säässä, mutta jokin jää vaivaamaan paikalle kutsuttua Pereziä, varsinkin kun kaivaukselta on juuri löydetty ihmisen luita. Yhdessä alaisensa Sandy Wilsonin kanssa Perez alkaa tutkia tapausta ja aistii saarella jännittyneen ilmapiirin.

Cleeves käyttää taitavasti Wilsonin hahmoa, joka tarkkailee Pereziä ja ihailee tätä. Aiemmin Perez on tarkkaillut muita, kokoneempia poliiseja ja tuntenut itsensä huonommaksi - nyt hän näyttäytyy pätevänä ja kokeneena tutkijana, jota muut ihailevat. Perez ei pelkää hiljaisuutta ja saa siten ihmiset puhumaan - toisaalta hän ymmärtää, huolehtii usein liikaakin ja koettaa asettaa itselleen rajoja. Ikävöidessään Lontooseen lomalle matkustanutta naisystäväänsä Frania ja jännittäessään tämän paluuta, on Perez mitä uskottavin hahmo.

Cleevesin vahvuus on jälleen ihmisten välisten suhteiden kuvaus ja vahvan tunnelman luominen. Shetlandinsaarten villin kaunis luonto näyttelee suurta osaa ja tarina etenee rauhallisesti kuin vanhan ajan salapoliisiromaanissa. Ruumis, johtolankoja, haastatteluja, kätkettyjä perhesalaisuuksia ja sitten uusi ruumis.

Ann Cleeves on tehnyt pitkän uran rikoskirjailijana, mutta vasta Shetland-kvartetti nosti hänet maineeseen ja arvostelumenestykseksi. Cleevesin suomalainen kustantaja on Karisto ja sarjan ensimmäinen osa, Musta kuin yö, on juuri ilmestynyt pokkarina. Koska se on jäänyt lukematta, palaan Cleevesin pariin kohta uudelleen.

Isossa-Britanniassa sen sijaan on juuri ilmestynyt kvartetin viimeinen osa, Blue Lightning ja Cleeves on myös tehnyt sopimuksen sarjan tuottamisesta televisiosarjaksi. Kenestä mahtaa tulla Jimmy Perez?! (Ja mitä mahtaa olla kirjoista jäljellä kun sarja on valmis?)