Paahtavan taivaan alla

Uusin Lehane-suomennos päättää kirjailijan kovaksikeitetyn sarjan bostonilaisten yksityisetsivien Patrick Kenzien ja Angela Gennaron tutkimuksista ja se on alunperin ilmestynyt 1999 (lisää vauhtia suomennosten julkaisemiseen). Sanavalmiin etsiväparin tiet erosivat sarjan edellisen osan, Muisto vain (Gone, Baby, Gone), lopussa ja tuo kirja taitaakin olla sarjan vaikuttavin. Ei silti, ei Paahtavan taivaan alla -romaanissa ole varsinaisesti mitään vikaa, mutta kun etsivät ovat kohdanneet jo jos jonkinlaisia pahiksia ja väkivaltaa, alkaa olla vaikea "pistää paremmaksi".

Angelaansa ikävöivä Kenzie jatkaa työtään ja auttaa vakinyrkkinsä Bubba Rogowskin kanssa Karen Nichols -nimistä nuorta naista, jonka saa liian tunkeilevaa huomiota vieraalta mieheltä kuntosalillaan. Käytyään pelottelemassa miestä Kenzie ajattelee homman olevan selvä, eikä reagoi Karenin uuteen yhteydenottoon. Puoli vuotta myöhemmin nainen tekee itsemurhan. Huonosta omatunnosta kärsivä Patrick ryhtyy ottamaan selvää mitä on oikein tapahtunut eikä pidä mistään mitä saa selville. Joku on järjestelmällisesti tuhonnut nuoren naisen ja tämän elämän. Tämä "joku" on pian Kenzien, Rogowskin ja onneksi myös Angelan tähtäimessä.

Lehane pitää lukijan hyvin kerronnan imussa eivätkä väkivaltakohtaukset ole ainakaan aiempaa lievempiä.  Noin puolivälissä kirjaa selviää rikollisen henkilöllisyys (tai selviää näennäisesti) ja samantien arvasin mitä seuraavaksi tapahtuu ja kenen kimppuun rikollinen käy. Onneksi Lehane säästää kuitenkin muutamia yllätyksiä matkan varrelle ja lopulta tarina kantaa loppuun saakka, vaikka siitä jäi lattea jälkimaku. Mitään romaanisarjan loppuhuipennusta Lehane ei ole kirjoittanut, vaan periaatteessa Kenzie & Gennaron tarina voi vielä jatkua. Romaani on suomennettu ammattitaitoisesti, mutta käännös ei kuitenkaan tavoita Lehanen kielen ja kerronnan rytmiä, joten englanniksi kirjat on maukkaampaa luettavaa. Patrick Kenzien ja tämän kavereiden huulenheittoa jään kaipaamaan.

Katumurha

Toimittaja ja kirjailija Jarkko Sipilän tapa julkaista dekkarinsa kesän korvalla on lukijaystävällinen. Syksyllä kun on niin paljon tarjontaa, ettei  kaikkia uutuuksia millään ehdi lukemaan - kesällä sen sijaan on paremmin aikaa. Sipilän uunituore Katumurha alkaa tehokkaasti näyttävällä murhalla keskellä Helsinkiä ja pahinta iltapäiväruuhkaa. Tappaja katoaa moottoripyörällä nopeasti paikalta ja Kari Takamäki alaisineen saa käsiinsä visaisen tutkinnan, kun murhatun pienyrittäjän elämä ja työ eivät tunnu tarjoavan motiiveja surmatyölle.

Katumurha on jo 11. Takamäki-kirja ja Sipilä on loistaa jälleen ydinosaamisalueellaan eli poliisin ja rikollisten toiminnan realistisessa ja konstailemattomassa kuvaamisessa. Poliisit seuraavat tarjolla olevia jälkiä ja atari-mies Suhonen ujuttautuu Matinkylän pikkurikollisten piiriin. Ei ole ensimmäinen kerta kun miehestä lukiessa huomaan ajattelevani, että on se kyllä hyvä tuo Suhonen. 

Lukiessani Sipilää pidemmälle päädyn yllättäen pohtimaan amerikkalaista rikoskirjailijaa Elizabeth Georgea. Kyllästyin jossain vaiheessa lukemaan Georgen tiiliskiviromaaneja (joista aluksi pidin kovasti), kun jokaisesta sivuhenkilöstäkin piti kertoa ummet ja lammet. Liika laveus tukahdutti hyvät tarinat. Nyt kuitenkin huomaan kaipaavani Sipilän kirjaan laveutta - ajatus on käynyt mielessä jo parin aiemmankin kirjan kohdalla. Keskittyessään tutkinnan kuvaamiseen kirjailija jättää henkilöiden taustoittamisen vähemmälle. Mutta tässäkin tarinassa on mukana sivuhenkilöitä, joiden elämäntarina olisi ollut kiinnostava lukea (ja oikeasti ärsyttää kun joku tapaukseen vaikuttava henkilö kuitataan parilla lauseella, kuten Katumurhassa rikollisen vaimo). Sipilän kirjoista löytyy aina äkkiväärää huumoria ja sitäkin passaisi mielestäni viljellä lisää, koska parhaimmillaan Sipilä on todella hyvä - aineksia olisi aivan erinomaiseksi.

A Taste of Venice. At Table with Brunetti

Yllätyslahjat ovat parhaita. Tällä kertaa posti toi paketin Lontoosta ja kuoresta paljastui keittokirja nimeltään A Taste of Venice. At Table with Brunetti. Se perustuu amerikkalaisen Donna Leonin Venetsiaan sijoittuviin Brunetti-kirjoihin. Vieraillessaan Suomessa syksyllä 2009 Leon kertoi, että kustantaja oli tilannut kirjan ja olin sitä ehtinyt jo odotella. Leon paljasti vierailunsa aikana myös olevansa itse keskikertainen kokki, joten kirja on laadittu yhteistyössä venetsialaisen ystävättären kanssa. Reseptit ovat siis Roberta Pianaron käsialaa, niiden joukkoon on ripoteltu ruokailuun liittyviä kuvauksia Leonin dekkareista ja lisämausteena on vielä Leonin lyhyitä, mutta kiinnostavia esseitä, jotka käsittelevät ruokaa ja elämää Venetsiassa. Vaikka kysymyksessä on keittokirja, teosta ei ole kuvitettu ruokahalua herättävillä valokuvilla, vaan kirja on käteen sopiva lukukirja ja kulkee siten hyvin mukana vaikka lomalla. Mikä parasta, on erittäin todennäköistä, että Leonin suomalainen kustantaja Otava julkaisee kirjasta käännöksen ensi keväänä.

Ensin napinaa: mukaan on valittu monia sellaisten ruokalajien reseptejä, joita Leonin kirjoissa valmistetaan ja nautitaan, mutta reseptit ja ruokakauvaukset eivät mene yksi yhteen, vaan kun komisario Brunettin Paola-vaimo laatii esimerkiksi Risi e bisi -risottoa, hän käyttää siihen tuoreita herneitä. Reseptissä mainitaan kuitenkin pakastetut herneet. Ärsyttävää. Tällaisia hienoisia eroja löytyy useissa kohdissa. Lisäksi resepteissä on sellaisia harmillisuuksia kuin paketti vaniliiinia tai paketti leivinjauhetta ja suomalainen lukija joutuu kysymään mikä mahtaa olla paketin koko ja onko kysymyksessä italialainen paketti vai englantilainen paketti? Pieniä juttuja, mutta kokkaajan kannalta oleellisia. Reseptit ovat kuitenkin pääasiassa toteuttamiskelpoisia eli suurinta osaa niissä tarvittavista aineksista saa helposti käsiinsä ja parhaimillaan reseptit ovat yksinkertaisia, mutta herkulliselta kuulostavia. Ensi pyhänä meillä nautitaankin Spagetti con olive e mozzarella, Filetti di salmone ai funghi, profumati al basilico ja jälkiruoaksi Torte di mele, limone, arancia, Grand Marnier. 

Olen aina pitänyt Leonia periaatteessa viihdyttävänä, mutta kuitenkin aika heppoisena dekkarikirjailijana. Siksi on kiintoisaa huomata, että lukiessa rikostarinoiden yhteydestä irrotettuja kuvauksia Brunettin perhe-elämästä paljastuu Leon paljon taitavammaksi ihmisten kuvaajaksi kuin mitä olen ajatellut. Lisäksi monet tähän kirjaan mukaan otettut ruokapöytäkeskustelut esimerkiksi Brunettien kotona ovat jääneet hyvin mieleen jo kun ne on ensi kerran lukenut Leonin dekkareista. Nyt oli mukava makustella uudelleen Paola Brunettin ruokalistoja ja aterioiden tunnelmia. Kirjailija kuvaa myös terävästi esseissään niitä suuria muutoksia, joita venetsialaisten elämässä on tapahtunut viime vuosikymmeninä ja päätyy toteamaan pilke silmäkulmassa, mutta kuitenkin vakavana, että ennen oli kaikki paremmin. Olisin todella mielelläni lukenut lisääkin hänen kokemuksistaan Italiassa. A Taste of Venice on kaiken kaikkiaan mainio lisä dekkarin ystävän keittokirjahyllyyn!

Hypnotisoija

No huh! Harvoin tulee luettua kirjaa, jota olisi niin vaikea lukea kuin Lars Keplerin rikosromaania Hypnotisoija (Saara Villan takuuvarma suomennos). Se ei tarkoita, että kirja olisi huonosti kirjoitettu - päinvastoin, se on kirjoitettu hyvin ja on siksi lähes sietämättömän ahdistava. Jo alku on epämiellyttävä. Poliisit löytävät kokonaisen perheen julmasti tapettuna ja epäilevät, että henkiin jäänyt mutta pahasti haavoittunut poika, Josef, voisi kuvailla tappajaa. Koska yksi perheen tyttäristä ei ollut surmailtana kotona, on poliisilla kiire saada tietää, miltä perheen kotiin tunkeutunut tappaja näytti ja löytää kadoksissa oleva tytär.

Tutkimuksia johtava suomalaista syntyperää oleva poliisi Joona Linna hälyyttää sairaalaan lääkäri Erik Maria Barkin, joka on hypnotisoinnin asiantuntija. Tämä vaivuttaa Josefin hypnoosiin ja hänen haastattelunsa antaa poliisin tutkimuksille odottamattoman, hyytävän käänteen. Barkilla puolestaan on synkkä menneisyys, johon sisältyy kymmenen vuotta aiemmin tehty lupaus olla enää koskaan hypnotisoimatta. Lupauksen rikkominen aiheuttaa sen, että joku kaappaa Barkin verenhyytymistautia sairastavan pojan. Toisaalla poliisi yrittää selvittää mitä tapahtui rivitalohuoneistossa Tumbassa ja toisaalla Bark joutuu keskelle painajaista etsiessään vaimonsa kanssa poikaansa Benjaminia. Näiden kahden toisiinsa liittyvän tarinan limittäin kertominen ei ole aivan onnistunut, vaan kesken kiihkeiden tapahtuminen joudutaan tekemään pitkä takauma, jotta Barkin menneisyyden tragedia avautuisi lukijalle. Lapset ovat tässä kirjassa joko kauhistuttavan väkivallan uhreja tai sen tekijöitä.

Poliisi Joona Linna on varsin onnistunut hahmo, työlleen omistautunut, muttei varmuudestaan huolimatta ylimielinen. Linna ei ole omien tragedioidensa vanki, vaan avoin muille ihmisille. Loppua kohden tarinan tahti kiihtyy ja varsinkin loppukohtaus Pohjois-Ruotsissa on kuin suoraan toimintaelokuvaksi kirjoitettu (ja ihan yhtä uskottava). Lars Kepler on nimimerkki ja kirjan kansiliepeestä käy ilmi, että sen takana on kirjailijapariskunta Alexander Ahndoril ja Alexandra Coelho Ahndoril. Miksi julkaista nimimerkillä, jos kerran kirjan kannessa kerrotaan kirjailijoiden oikea nimi? Kirjailijapariskuntaa yhdistää rakkaus elokuviin ja jännityskirjallisuuteen ja parhaimmillaan Hypnotisoija onkin tiiviissä tunnelmassaan ja visuaalisessa kerronnassa. Juonipaljastuksia ei ole soveliasta tehdä, mutta muutamassa kohdassa tarinan uskottavuus tosiaan kulkee äärirajoilla. Mietin myös kirjassa kuvattua väkivaltaa ja sen määrän tarpeellisuutta: paljonko tarvitaan lukijan shokeeraamiseksi ja mikä on tarinan kannalta tarpeellista. Kirjailijat ovat selvästi halunneet tehdä sen avulla vaikutuksen.

Tee tiedettä ja tapa

Pohjoismaisen rikoskirjallisuuden valloittaessa maailmaa on hyvä jälleen todeta, että osattiin sitä ennenkin. Tämä tulee mieleen, kun lukee vuonna 1967 ilmestynyttä ruotsalaista salapoliisiromaania Tee tiedettä ja tapa (suomennos Maria Kelo). Teos sijoittuu keväiseen Upsalaan ja alkaa vauhdikkaasti historian väitöstilaisuudesta, jossa vastaväittäjä esittää kesken väitöksen kokonaan uusia ja ennen tuntemattomia todisteita väitöskirjan aiheesta, kuningas Kustaa III:n murhasta. Pelissä on historian professuuri, josta kilpaileminen käy veriseksi kun yhtä viranhakijaa, dosentti Lundinia, ammutaan haulikolla kesken iloisen karonkan.

Salapoliisina toimii kaikki osalliset ja akateemisen maailman tunteva tuomikapitulin sihteeri Fredrik Thomander, joka avustaa poliiseja toverillisessa hengessä. Tapausta tutkiva rikoskomisario Fredborg ei ole oikein kotonaan akateemisissa piireissä ja on vain kiitollinen sisäpiiriläisen avusta. Vain yhden salapoliisiromaanin julkaissut ja itsekin historiasta väitellyt Sven G. Svenson suorastaan herkuttelee henkilöhahmojensa kanssa. Uhrilla, lurjusmaisella dosentti Lundinilla oli elävä esikuva (historiantutkija, professori Sven Ulric Palme) ja dosentteja, professoreita, rouvia ja näiden kaikkien heikkouksia kuvaillaan asiaankuuluvan teräväkynäisesti ja ironisesti.


Sain Svensonin salapoliisiromaanin joululahjaksi kirjoittaessani vielä väitöskirjaani ja luin sen alkua. Kasvot vihreinä huonovointisuudesta minun on pakko jättää kirjan lukeminen kesken. Mutta nyt kun oma väitöskirja jo pölyttyy hyllyssä, nostaa dekkarin ensimmäinen sivukin hymyn huulille. Vain kirjailijan itsensä sanat tekevät oikeutta tälle muikealle, brittiläisen salapoliisiromaanin perinteitä seuraavalle akateemiselle tutkimukselle: "Mutta kun ihminen oli historian dosentti - sillä se hän oli - ei olisi saanut olla kiltti. Ei helkkarissa. Ilkeys kuului olennaisesti akateemiseen keikarointiin. Historian alalla oli tuskin mahdollista päästä pitkällekään urallaan, ellei osannut nauttia toisten epäonnesta ja ilmaista iloaan kyllin kärkevin ja kyynisin sanakääntein." Tästä siis lähdetään liikkeelle ja kun päästään loppuun, on käynyt selväksi, että akatemiassa noudatetaan omia sääntöjä.

Suositellaan kesälomalukemiseksi tai väitöslahjaksi! (WSOY on sopivasti julkaissut toisen painoksen 2003.)

Talvi Madridissa

Carlos Ruiz Zafónin Tuulen varjo oli 2000-luvun alun vetävimpiä lukuromaaneja. Juuri mitään en enää kirjasta muista, mutta mieleen on jäänyt kuinka se oli pakko ahmia ja sen jälkeen suositella kaikille. C. J. Sansomin Talvi Madridissa -romaania (suomennos Seppo Raudaskoski) mainostetaan samankaltaisena lukuelämyksenä, joten tartuin kirjaan odotukset korkealla.

Romaani liikkuu monessa aikatasossa. Vuonna 1940 Harry Brett haavoittuu Ranskassa. Harryn toivuttua Englannin tiedustelupalvelu haluaa lähettää hänet Madridiin vakoilemaan entistä koulutoveriaan Sandy Forsythia, josta on tullut ovela liikemies. Sandy pyrkii kaikin tavoin hyötymään Espanjan epävarmasta tilanteesta toisessa maailmansodassa. Harryn ja Sandyn lisäksi keskeisiä henkilöitä ovat näiden kolmas koulutoveri Bernie ja Bernien entinen naisystävä Barbara, josta on kohtalonoikusta tullut Sandyn naisystävä. Englantilaista yksityiskoulua yhdessä käyneiden nuorten miesten menneisyys on tarinan tausta.

Kielitaitoinen Harry on vieraillut Espanjassa jo 1930-luvun alussa yhdessä Bernien kanssa. Myöhemmin Bernie vakaumuksellisena kommunistina on osallistunut Espanjan sisällissotaan ja kadonnut taisteluissa. Harry ottaa sekavin tuntein vastaan tehtävän hankkiutua Sandyn lähipiiriin ja urkkia tämän kaivoshankkeesta lisää tietoa englantilaisille. Sandyn kanssa Madridissa asuva Barbara saa selville, että Bernie on mahdollisesti hengissä salaisella vankileirillä Espanjan maaseudulla. Omalla tahollaan Barbara ryhtyy juonimaan Bernien vapauttamista ja Harry puolestaan vakoilee pariskuntaa. Virallisesti Englannin suurlähetystössä kääntäjänä työskentelevä Harry saa huomata miten helppoa on valehdella, mutta miten vaikeaa on kestää kun kaikki ovat valmiita petoksiin ja vilppiin.   

Lukukokemuksena Talvi Madridissa on vetävä, vaikka kirjan tunnelma on kauttaaltaan alakuloinen, jopa masentava. Kirjan talvi Madridissa on hyinen talvi sodan rikkirepimässä maassa. Sansomin kuvaamat espanjalaisen kärsimykset niin sisällissodassa kuin toisen maailmansodan aikana ovat omiaan karkoittamaan ruokahalun. Toisaalta romaani tarjoaa rautaisannoksen tietoa Espanjan historiasta ja kuvittaa sitä mieleenpainuvasti. Kun tarina sukeltaa aina välillä menneeseen kuvaten henkilöiden aiempia vaiheita, trillerijännite katkeilee. Loppua kohden jännitys kuitenkin tiivistyy ja lukija pääsee tahollaan jännittämään kuka tästä petosten keitoksesta selviää ja kuka ei. Alakuloisuudestaan huolimatta Talvi Madridissa on hyvin kirjoitettu romaani ja kirjailijan kirjan loppuun sijoittamat Historialliset huomautukset avaavat vielä jälkikäteen tarinaa oivasti.

Yön tuoksu

Posti toi ajat sitten kevään uudet Sapot. Kaipasin Ruumiin kulttuuri -lehden Koekeittiö-palstalleni sopivaa reseptiä ja pinon päällimmäisenä houkutteli uusi Andrea Camilleri -suomennos. Italia- ja varsin Venetsia-kaipuuta monet hoitavat Donna Leonin kirjoilla, mutta Camillerin sisilialainen komisario Montalbano on mielestäni komisario Brunettia särmikkäämpi ja hauskempi. Naurut kirvoittaa helposti arvaamattoman Montalbanon kanssakäyminen niin muiden poliisien kuin esimiehensä kanssa. Italialainen Camilleri itse ihailee espanjalaista Manuel Vázquez Montalbánia ja sukulaissieluilta tämän päähenkilö Pepe Carvalho ja komisario Montalbano vaikuttavatkin.

Yön tuoksun (suomennos Helinä Kangas) alussa vanha mies ottaa panttivangiksi pienen sijoitusyhtiön toimistosihteerin. Yhtiön omistaja on kadonnut mukanaan monen kaupunkilaisen säästöt. Panttivankitilanne raukeaa nopeasti, mutta Montalbano tajuaa ettei huijarin tapaus olekaan aivan niin yksinkertainen kuin miltä se aluksi näyttää. Mihin ovat hävinneet rahat ja ragioniere Emanuele Gargano, jonka toiset veikkaavat asettuneen etelämeren saarille ja toiset taas uskovat mafian toimittaneen pois päiviltä. Montalbano tuntuu joka paikassa törmäävän tapaukseen tai siihen sekaantuneisiin henkilöihin ja on pian vakuuttunut, ettei mafialla ole tässä tapauksessa mitään osaa. Sen sijaan tunnelmat alkavat käydä yhä kirjallisemmiksi ja hämmentynyt päähenkilö miettii mitä lukemaansa kirjaa tapaus muistuttaa. Tarinan ratkaisu on mainio ja salapoliisiromaanin perinteitä hienosti kunnioittava.

Camilleri viittaa dekkareissaan tuon tuosta ruokaa, sillä äkkiväärä Montalbano on varsinainen herkkusuu, joka palkitsee ja lohduttaa itseään herkullisilla aterioilla. Tällä kertaa hänen uskollinen siivooja/kokkinsa Adelina on joutunut lapsenvahdiksi ja Montalbano päätyy kokeilemaan uutta ravintolaa ja sen tulista pirciati ch'abbruscianu -pastaa. Montalbano on niitä miehiä, jotka muistavat muiden ravintolasuositukset tai päätyvät ostamaan herkkuja ajaessaan oikean myymälän ohitse. Hänellä on siis älynsä ja ammattitaitonsa lisäksi varsinainen herkkunenä - meidän italialaisia herkkuja ikävöivien iloksi.