Parantaja

Viime vuosina korviin on kantautunut usealta taholta, että kotimaisten rikoskirjailijoiden joukkoon on astunut uusi poikkeuksellisen lupaava kyky, Antti Tuomainen. Lahjakkuus ei ole jäänyt huomaamatta, sillä Tuomainen napattiin Myllylahdelta Helsinki-kirjat-kustantamolle, joka julkaisi tänä syksynä hänen kolmannen romaaninsa, Parantajan. En ole lukenut kahta aiempaa teostaan, mutta nyt tartuin tuoreimpaan kirjaan. Ja kyllä, hyvänpuhujat ovat oikeassa, sillä kirjailija on toden totta erinomainen.

Parantajan tapahtumat sijoittuvat lähitulevaisuuteen, jossa ilmastonmuutos on pistänyt maailmanjärjestyksen uusiksi niin ettei täydellinen kaaos ole kaukana. Suuri osa maasta on jo meren vallassa, taudit ja sodat vähentävät väkeä ja ilmastopakolaiset vaeltavat pohjoiseen. Helsinki tässä tilanteessa on sateen kastelema, synkän komea kaupunki nuotioineen, raunioineen ja pakolaisleireineen - samanaikaisesti tuttu ja vieras. Mieleen tulee Blade Runner -elokuva, vaikkei kyseessä olekaan samanlainen teknologiavisio.


Tässä arvaamattomassa kaupungissa vaeltaa kasvavan paniikin vallassa runoilija Tapani Lehtinen, niin sanotusti tavallinen suomalainen mies. Hänen toimittaja-vaimonsa Johanna on kadonnut työkeikalla. Vaikka ne vähät lukijat, joita sanomalehdillä on vielä jäljellä, ovat kiinnostuneempia sensaatiosta, on Johanna ollut sarjamurhaajan jäljillä. Parantajaksi itseään kutsuva murhaaja käy niiden kimppuun, joita pitää syyllisinä ilmastonmuutokseen. Myös perheet on tapettu. Nyt Johanna ei vastaa puhelimeensa ja Tapani tietää, että jotain on pahasti vialla.

Ylityöllistetty poliisi ei ole kiinnostunut, mutta antaa Tapanin kuitenkin katsoa valvontakameroiden nauhoja ja kuulla miten Parantajan tekemiä murhia on tutkittu. Tapani arvaa, että löytämällä murhaajan hän saattaa löytää myös vaimonsa ja aloittaa oman tutkimuksen niin murhista kuin vaimonsa menneisyydestä. Hiljaisessa kodissa aviomies tajuaa, ettei ole koskaan tullut kysyneeksi vaimoltaan tämän elämästä ennen parin tapaamista. Tuomainen leikittelee hienosti tällä tutulla teemalla: tunnenko oikeasti sen ihmisen, joka on minua lähinnä. Noir-henkinen murhaajan metsästys kantaa juonta ja on ihan mallikas, mutta kirjan vahvuus on sen tihenevässä tunnelmassa.

Kulunut vuosi on rikoskirjallisuuden saralla ollut tasalaatuinen, ehkä jopa hiukan tylsä. Olen lukenut monta kirjaa, joista olen pitänyt ja jopa innostunut. Mutta yhdestäkään kirjasta en ole ollut niin vilpittömän innostunut kuin Parantajasta. Tuomaisella on napakka lause, tarvittaessa runollinen ote, rikoskirjailijan perussetti hallussa ja hieno ymmärrys ihmisestä. Mitä enempää voisi vaatia?