Vuoden julkkisdekkaristi on ex-ministeri ja -kansanedustaja, nykyinen kunnanjohtaja Kari Häkämies, jonka esikoisteos Rehelliseksi tunnettu (Teos) ilmestyi helmikuussa. Romaanissa krp:n poliisikaksikko selvittää sisäministerin murhaa poliitikkojen ja median luodessa paineita omilta tahoiltaan. Häkämies kuvaa politiikan maailmaa asiantuntevasti ja luonteikkaasti, etenkin päähenkilöksi nouseva erityisavustaja Airaksinen on onnistunut tyyppi. Poliisit Söder ja Jokinen jäävät kuitenkin värittömämmäksi. Tekstin sujuvuudesta ja moitteettomasta kielestä huomaa, että teosta on työstetty osaavan kustannustoimittajan kanssa.
Vuoden kohudekkari -tittelin puolestaan ansaitsee Teemu Kaskisen ja Heikki Heiskasen Norsun vuosi (WSOY). Romaani sai tylyn arvostelun Helsingin Sanomissa (7.3.10), mikä masensi tekijöistä Kaskisen, ja terapiaksi syntyi monisivuinen vastine Imageen (6-7/10).
Pidin kirjan kielestä, josta Kaskinen teoksen kirjoittajana vastaa. Heiskasen osuus työnjaossa on ollut ideointi ja juonenkehittely. Juoneen on ympätty vähän liikaa asioita: suomalaisurheilijoiden dopinginkäyttöä, Stasia ja Tiitisen listaa sekä moottoripyöräjengejä, ja liikatarjonta puurouttaa tarinaa. Romaanin minäkertoja ylikonstaapeli Heikki ”Norsu” Norén on pilleristinä ja laittomine menetelmineen hyvin erilainen päähenkilö kuin mihin suomalaisissa poliisiromaaneissa on totuttu. Epäuskottava, ovat kritiikit moittineet. Kysehän on fiktiosta, miksi kaiken pitäisi olla uskottavaa, kysyn minä. Kyllä tänne yksi epärehellinen poliisi mahtuu. Jäin kaipaamaan taustoittavampaa henkilökuvausta Norsusta. Mutta ehkäpä se selviää jatko-osissa. Norénin toiminta vaikuttaa tosin sen verran itsetuhoiselta, että kuinkahan pitkäksi sarjan saa venytettyä.
Susanna Yliluoman Lööppimurha (Minerva) on rankka romaani lukiolaistytön murhasta, iltapäivälehden toimittajan työstä ja työuupumuksesta sekä iltapäivälehtien journalismista ja etiikasta. Kirjailija on Iltalehden rikostoimittaja, joten ei ole ihme, että tekijä tietää mistä kirjoittaa. Vaikuttavaa tekstiä omaperäisellä tyylillä, jossa dialogia käydään eteläpohjalaisella murteella, kun päähenkilö Lilja lähetetään entiselle kotiseudulleen raportoimaan murhatarinaa iltapäivälehteen. Esikoisdekkari on tekijänsä toinen kirja, Pinkki hartauskirja ilmestyi 2006.
Todellinen esikoiskirjailija on Erkki Tuormaa romaanillaan Sadonkorjaaja (Kustannus-Mäkelä). Krp:n Oulun väki selvittää murhasarjaa, jossa hengestään pääsee saman elektroniikkaketjun kauppiaita eri puolilla Suomea. Poliiseista päähenkilöksi nousee komisario Ilpo Lipponen, boheemi tyyppi, joka ei pidä kengistä ja joka syö puuroa suoraan kattilasta. Kirjan tapahtumat käynnistyvät pohjoisesta Kemistä ja Oulusta, mutta murhaajan edetessä suunnitelmissaan tapahtumat laajenevat etelään, Helsinkiin asti. Tarina puolestaan etenee sujuvasti ja hyvällä suomella.
Ensi helmikuussa tulee kuluneeksi 25 vuotta Olof Palmen murhasta. Tähän oikeaan henkirikokseen on fiktion keinoin tarttunut Osmo Juokslahti esikoisteoksessaan Olof Palme ja pimeät huoneet (Johnny Kniga). Romaanissa tapahtumat alkavat 1970-luvun puolivälistä, kun tukholmalaisessa eliittibordellissa pääministerin johdolla raiskataan alaikäinen suomalaistyttö. Isä ja veli alkavat hautoa kostoa, jonka toteuttaminen vie aikaa. Murhaan päästään vasta kirjan lopussa, ja silloin Palmea jahtaa myös sisilialainen palkkatappaja, toimeksiantajanaan asekauppoja Intian ja Ruotsin välillä välittävä italialainen. Rohkea aihevalinta esikoisteokseen. Tapahtuma-ajan kattaessa yli 10 vuotta teoksen rakenne vähän hajoaa, mutta tässäkin arvostan kielellistä sujuvuutta.
Kirjansa Juokslahti on omistanut ”Eva Bengtssonille, jonka Ruotsi unohti”. Bengtsson vaati muutama vuosi sitten isoja korvauksia Ruotsin valtiolta liittyen 1970-luvun prostituutioskandaaliin, jossa bordellin pitäjä tuomittiin vankilaan mutta asiakkaita ei tutkittu. Bengtsson, joka toimi bordellissa 14-vuotiaana lapsiprostituoituna, väitti Olof Palmen olleen hänen asiakkaansa.
Sokerina pohjalla on oma suosikkini lukemistani vuoden esikoisdekkaristeista, Jari Olavi Rantalan Premium Bananas (Johnny Kniga). Hallittu tiukkavauhtinen tarina – tapahtumat sijoittuvat reiluun vuorokauteen – siitä miten vääriin käsiin joutunut kokaiinilasti sekoittaa ja yhdistää täysin erilaisten ihmisten kohtalot. Taitavasti näkökulmatekniikkaa käyttävässä teoksessa ei ole päähenkilöä, tarinaa kuljetetaan pikkudiilereiden, venäläisrikollisten, poliisipsykologin, kotirouvan ja kunnianhimoisen rikostoimittajan silmin. Elokuuhun 1990 sijoittuva romaani tarjoaa myös nostalgiamatkan aikaan ennen kännyköitä. Rantala on ansioitunut aiemmin elokuvakäsikirjoittajana (Paha maa ja Käsky) ja julkaissut vuonna 2007 novellikokoelman Varasuunnitelma. Elokuvamaisia aineksia on havaittavissa myös Premium Bananasissa.
Loppuun on aiheellista mainita vielä yksi esikoinen, jota itse en ole lukenut, mutta jota olen kuullut kehuttavan: Tuomas Nyholmin Sinun edestäsi vuodatettu (Teos).
Lukemissani esikoisdekkareissa mielenkiintoisinta olivat erilaiset päähenkilövalinnat. Pääosassa ei välttämättä ole yksittäinen poliisi tai poliisikollektiivi. Useammassa teoksessa tapahtumia kuvataan myös rikollisen näkökulmasta ja hänen taustaansa selitetään lapsuuden tapahtumilla. Myös median edustajien läsnäolo esikoisteoksissa oli silmiinpistävää, eikä Lööppimurha ollut ainoa, jossa on mukana mediakritiikkiä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti