Pyhimysmurha

Amerikkalainen Barbara Fister on pohjoismaisen rikoskirjallisuuden ystävä, joka ylläpitää englanninkielistä Scandinavian Crime Fiction -blogia. Hän on myös kirjastonhoitaja ja sangen tuore rikoskirjailija. Fister on julkaissut kolme rikosromaania, joista kahdessa Anni Koskinen ratkaisee rikoksia Chigacossa. Sarjan ensimmäinen osa  In the Wind (2008), ilmestyi tänä syksynä Nemon kustantamana nimellä Pyhimysmurha (suomennos Pekka Makkonen).

Pidin aikoinani kovasti Sara Paretskyn ja Sue Graftonin kirjoista ja siksi Koskinen tuntuu heti vanhalta ystävältä. Hän on entinen poliisi ja nykyinen yksityisetsivä amerikkalainen kovaksikeitetyn dekkarin hengessä. Annilla on suomalainen nimi ja varmaan sukujuuriakin, mutta hän voisi hyvin olla V.I. Warshawskin tai Kinsey Millhonen sukua. Fisterin sankari on periksiantamaton ja periaatteellinen, yksinelävä nainen, jolla on kuitenkin ystäviä ja sukulaisia ympärillään. Koskinen pitää huolta autistisesta veljestään ja auttaa ystäväperhettä, jolla maanisdepressiivinen tytär.

Annin kotikulmilla, läheisessä seurakunnassa työskentelee nainen, jota pidetään syyllisenä 30 vuotta sitten tapahtuneeseen murhaan. Lähietäisyydelta ammuttu uhri oli Annin ystävän Jim Tilquistin isä ja FBI-agentti. Koskista pyydetään auttamaan Rosan nimellä esiintyvää naista, koska FBI on karkurin jäljillä. Hän kuitenkin kadottaa naisen, joka on pyytänyt kyytiä pois kaupungista. Näin Anni päätyy Rosan puolustusasianajajan palkkaamana tutkimaan onko Rosa lopulta syyllinen murhaan, josta häntä syytetään, vai onko nainen lavastettu syylliseksi. Ja tietysti sitä, mihin nainen on kadonnut.

Mukana tarinassa on normaalit kahnaukset tietoja pimittävän yksityisetsivän ja melkein laittomuuksiin sortuvien viranomaisten kanssa. Rosan menneisyyteen kuuluu 1970-luvun radikaali toiminta intiaanien oikeuksien puolesta ja kuvaus intiaanien oikeuksia ajaneista liikkeistä onkin kirjan kiinnostavinta antia. Fister rinnastaa 2000-luvun terrorismin vastaisen taistelun Yhdysvalloissa erilaisine kyseenalaisine käytäntöineen 1970-luvun kiristyneeseen henkiseen ilmapiiriin. Koskinen tapaa yliopistotutkijoita, entisiä aktivisteja ja vanhoja poliiseja selvittäessään mitä todella tapahtui kauan sitten.

Kirjailijalla on hyvä ote materiaaliinsa ja kuvaus muun muassa kodittomista ja heitä auttavista ihmisistä amerikkalaisessa suurkaupungissa on ajatuksia herättävää. Pyhimysmurha on hiukan oudosta suomalaisesta nimestään huolimatta kelpo dekkari (kirjassa ei murhata yhtään pyhimystä - sen verran voi paljastaa pilaamatta lukunautintoa), joten toivoa sopii, että lukijat löytävät Anni Koskisen.

Barbara Fisterin kotisivu

Parantaja

Viime vuosina korviin on kantautunut usealta taholta, että kotimaisten rikoskirjailijoiden joukkoon on astunut uusi poikkeuksellisen lupaava kyky, Antti Tuomainen. Lahjakkuus ei ole jäänyt huomaamatta, sillä Tuomainen napattiin Myllylahdelta Helsinki-kirjat-kustantamolle, joka julkaisi tänä syksynä hänen kolmannen romaaninsa, Parantajan. En ole lukenut kahta aiempaa teostaan, mutta nyt tartuin tuoreimpaan kirjaan. Ja kyllä, hyvänpuhujat ovat oikeassa, sillä kirjailija on toden totta erinomainen.

Parantajan tapahtumat sijoittuvat lähitulevaisuuteen, jossa ilmastonmuutos on pistänyt maailmanjärjestyksen uusiksi niin ettei täydellinen kaaos ole kaukana. Suuri osa maasta on jo meren vallassa, taudit ja sodat vähentävät väkeä ja ilmastopakolaiset vaeltavat pohjoiseen. Helsinki tässä tilanteessa on sateen kastelema, synkän komea kaupunki nuotioineen, raunioineen ja pakolaisleireineen - samanaikaisesti tuttu ja vieras. Mieleen tulee Blade Runner -elokuva, vaikkei kyseessä olekaan samanlainen teknologiavisio.


Tässä arvaamattomassa kaupungissa vaeltaa kasvavan paniikin vallassa runoilija Tapani Lehtinen, niin sanotusti tavallinen suomalainen mies. Hänen toimittaja-vaimonsa Johanna on kadonnut työkeikalla. Vaikka ne vähät lukijat, joita sanomalehdillä on vielä jäljellä, ovat kiinnostuneempia sensaatiosta, on Johanna ollut sarjamurhaajan jäljillä. Parantajaksi itseään kutsuva murhaaja käy niiden kimppuun, joita pitää syyllisinä ilmastonmuutokseen. Myös perheet on tapettu. Nyt Johanna ei vastaa puhelimeensa ja Tapani tietää, että jotain on pahasti vialla.

Ylityöllistetty poliisi ei ole kiinnostunut, mutta antaa Tapanin kuitenkin katsoa valvontakameroiden nauhoja ja kuulla miten Parantajan tekemiä murhia on tutkittu. Tapani arvaa, että löytämällä murhaajan hän saattaa löytää myös vaimonsa ja aloittaa oman tutkimuksen niin murhista kuin vaimonsa menneisyydestä. Hiljaisessa kodissa aviomies tajuaa, ettei ole koskaan tullut kysyneeksi vaimoltaan tämän elämästä ennen parin tapaamista. Tuomainen leikittelee hienosti tällä tutulla teemalla: tunnenko oikeasti sen ihmisen, joka on minua lähinnä. Noir-henkinen murhaajan metsästys kantaa juonta ja on ihan mallikas, mutta kirjan vahvuus on sen tihenevässä tunnelmassa.

Kulunut vuosi on rikoskirjallisuuden saralla ollut tasalaatuinen, ehkä jopa hiukan tylsä. Olen lukenut monta kirjaa, joista olen pitänyt ja jopa innostunut. Mutta yhdestäkään kirjasta en ole ollut niin vilpittömän innostunut kuin Parantajasta. Tuomaisella on napakka lause, tarvittaessa runollinen ote, rikoskirjailijan perussetti hallussa ja hieno ymmärrys ihmisestä. Mitä enempää voisi vaatia?

Seuralainen

Outi Pakkanen kirjoittaa rikoksesta aina omalla, varmalla tyylillään. Hänen kirjoissaan murha ei tapahdu romaanin alussa, vaan kirjailija rakentaa ensin tiukat jännitteet ihmisten välille, kunnes joltain katkeaa pinna ja tapahtuu henkirikos. Tämänsyksyisessä romaanissa, Seuralaisessa, ollaan jo yli kahdensadan sivun ennen kuin poliisia tarvitaan, ja paikalle saapuu Pakkasen vakipoliisikaksikko Ström ja Jokinen.

Nyt jännitteiden keskellä oleva henkilö on nettipokerilla itsensä rahapulaan saattanut Sampo Nygren. Nuori mies toimii henkilökohtaisena kunto-ohjaajana naisille tarkoitetulla kuntosalilla ja päätyy paikkaamaan lovea kukkarossa seuralaispalvelun palkkalistoilla. Sampolla on kintereillään entinen tyttöystävä, joka ei halua hyväksyä suhteen loppumista. Komea nuori mies on naisten mieleen ja seuralaisena hän saa heti intohimoisen vakiasiakkaan keski-ikäisestä Ernasta. Mukana kuviossa on niin seuralaispalvelua pyörittävä epätodellisen kontrolloitu Rebecca Koivunen kuin Sampon paras ystävä, Henri. Nautin suuresti sekä varakkaiden keski-ikäisten naisten elämän kuvauksesta kuin siitä, miten kirjailija tavoittaa kaksikymppisten miesten rennon elämänasenteen.

Kun henkilöitä on vain muutama ja melkein kaikki ovat jossain suhteessa toisiinsa, syntyy mainio ristivalotus. Sampo on niin äitinsä poika, seksiobjekti kuin kaaoksen keskellä asuva keskenkasvuinen. Eikä ristivalotus osu vain Sampoon, vaan muutkin henkilöt tulevat nähdyksi monesta eri näkökulmasta. Jännitteistä ja raskaasta aiheesta huolimatta kirjaa voisi verrata hyvää shampanjaan. Kuplivaa, maistuvaa, mutta kiinnostavan vivaihteikasta!

Pakkanen on pitkään kirjoittanut psykologista jännitystä, johon nivoutuu samattomasti keskiluokkaisen Helsingin kuvaus. Tästä yhdistelmästä pitävä ei tälläkään kertaa joudu pettymään, päinvastoin, nykypäivän Helsingin elämä suorastaan sykkii kirjan sivuilla. Tätä tarinaan upotettua aikalaisanalyysia on epäilemättämä nautinto lukea parinkymmenen vuoden kuluttua, se on siksi tarkkanäköistä.

Uusi osa Kenzie-Gennaro-sarjaan ilmestynyt!

Taannoin onnistuin nolaamaan itseni, kun ohitseni oli mennyt tieto siitä, että Dennis Lehane kirjoittaa kuudetta osaa yksityisetsiväsarjaansa Patrick Kenzien ja Angela Gennaron tutkimuksista. Tuo uusi romaani, Moonlight Mile, on nyt ilmestynyt ja Lehane kertoo uudesta kirjastaan täällä. Ja eikun kipinkapin kirjakauppaan. Haastattelun perusteella uteliaisuus heräsi oikein kunnolla!

Sameissa vesissä

Pohjoismaisista rikoskirjailijoista suosikikseni on viime vuosina noussut islantilainen Arnaldur Indriðason, jonka poliisiromaaneista saamme nauttia Seija Holopaisen suomentamina. On hämmentävää huomata pitävänsä niin paljon kirjoista, joissa päähenkilö, poliisikomisario Erlendur, on varsinainen kliseiden summa: yksinäinen, vanheneva, kauan sitten eronnut ja lastensa kanssa ongelmallisissa suhteissa oleva mies, jolle ainoastaan työ on merkityksellistä. Erlendur on kuitenkin lukijalle armollinen hahmo, jossain asioissa passiivinen ja kyvytön, toisissa taas erinomaisen pätevä ja aikaansaapa. Nyt kuitenkin sarjan edellisen osan, Hyytävä kylmyys, tapahtumat ovat lähettäneet Erlendurin lomalle Itä-Islantiin ja uusimmassa, Sameissa vesissä -romaanissa, rikosta selvittää toinen Erlendurin kollegoista, kolmen lapsen äiti ja taitava kokki Elínborg.

Tällä kertaa Elínborgin täytyy ratkaista nuoren miehen raaka surma. Miehen taskusta löytyy raiskauksissa käytettyjä tyrmäystippoja ja poliisien arvaus on, että surmayönä paikalla on ollut tämän viimeisin uhri. Onko nainen viiltänyt raiskaajansa kurkun auki, syötettyään ensin miehelle tämän omaa lääkettä eli tyrmäystippoja, vai mitä on tapahtunut? Elínborg hoitaa tutkimuksia aivan kuin Erlendur, puhumalla itsepintaisesti ihmisten kanssa, kunnes löytää langan pään jota seurata ja luottamalla sitten vaistoonsa. Tarjoutuu siis tilaisuus tutustua naiseen, joka on tähän mennessä nähty lähinnä Erlendurin kautta, mutta kirjailija ei ole muuttanut tyyliä laisinkaan, vaan Elínborgin tutkimukseen ja tämän perhe-elämän (osittain harmoniseenkin) kuvaukseen kietoutuu Indriðasonin kirjoista tuttu, joka paikkaan tunkeutuva surumielisyys.

Monissa sarjan kirjoissa jälkiä jättämättä kadonneet ihmiset ja lasten ja vanhempien suhteet ovat tarinoiden käyttövoima. Kumpikin teema löytyy myös uudesta suomennoksesta, jossa etualalla ovat lasten ja vanhempien ongelmalliset suhteet. Elínborgin suhde omiin kasvaviin lapsiina, raiskattujen tyttöjen suhde vanhempiinsa, murhan uhrin oma perhe - ja kuten arvata saattaa, kovin on harmaata ja valopilkut harvassa. Kirjailija ei analysoi tai selitä mitään, ainoastaan kuvaa voimattomuutta ja surua ja sitä miten ne jauhavat ihmistä pienemmäksi. Indriðasonin suomennettujen kirjojen joukossa omat suosikkini ovat Räme, Haudanhiljaista ja viime vuotinen Hyytyvä kylmyys. Sameissa vesissä ei yllä aivan niiden tasolle, vaikka siitä pidinkin.

Jännityksen juhlaa! 100 vuotta suomenkielisiä dekkareita

Ilkka Remeksellä, Outi Pakkasella ja muilla tämän päivän rikoskirjailijoilla on ollut edeltäjiä jo sata vuotta. Heidän ensimmäisenä kolleganaan tunnetaan Rikhard Hornanlinna, jonka salapoliisikertomukset ilmestyivät vuonna 1910. Vuosisadassa suomalainen rikoskirjallisuus on muuttunut yksitasoisesta salapoliisi- ja seikkailuromaaniviihteestä moniuloitteiseksi kirjallisuudenlajiksi, jolla on laaja lukijakunta niin kotimaassa kuin käännöksinäkin. Kotimaisen rikoskirjallisuuden kukoistus antaa aihetta juhlaan!

Suomen dekkariseura juhlistaa tänä syksynä 100-vuotiasta suomenkielistä rikoskirjallisuutta kaikille avoimilla tapahtumilla. Juhlaohjelmaan kuuluu lauantaina 9.10. pidettävä symposium, jossa puhutaan muun muassa 1970- ja 2000-lukujen suomalaisista dekkareista, rikosromaanikilpailuista ja kotimaisista dekkareista valkokankaalla. Tilaisuudessa luennoivat professori emerita Liisi Huhtala, tutkijat Paula Arvas ja Voitto Ruohonen, toimittaja ja elokuvan tuntija Asko Alanen sekä Akateemisen kirjakaupan äskettäin eläkkeelle jäänyt johtaja Stig-Björn Nyberg.



100 vuotta suomenkielistä rikoskirjallisuutta -symposium
Helsingin yliopiston päärakennus (sali 13, Fabianinkatu 33)
9.10. klo 9–14


9.00 Avajaissanat ja tilaisuuden esittely
Suomen dekkariseura ry:n puheenjohtaja Kirsi Luukkanen
9.15 Paras murha palkitaan. Rikosromaanikilpailut Suomessa
Paula Arvas
10.00 Salapoliisiromaanista rikoskirjallisuudeksi. Näkökulma 1970-luvun murroskohtaan
Voitto Ruohonen
10.45 ”Mutta kuka on luvannut, että elämä on oikeudenmukainen?” Dekkari 2000-luvun taitteessa.
Liisi Huhtala

11.30 Lounas

12.20 Sinivalkokankaan kirjalliset konnantyöt – suomalaiset rikosromaanit filmillä
Asko Alanen
13.00 Kirjakauppias ja kuolema
Stig-Björn Nyberg
13.45 Päätössanat

Miten rikoskirjani ovat syntyneet
Juhlavuoden kunniaksi toteutuu harvinainen tilaisuus kuulla kattavan joukon suomalaisia rikoskirjailijoita kertovan omasta luomistyöstään. Luentosarjassa ”Miten rikoskirjani ovat syntyneet” he kuvailevat, mitä tapahtuu ennen kuin tarinat kohtaavat lukijat. Luentosarjan aloittavat Tapani Bagge ja Eppu Nuotio. Jokaisella luennolla kuullaan kahta kirjailijaa. Mukana on pitkän uran tehneitä klassikkokirjailijoita, kuten Pirkko Arhippa, sekä tuoreita tähtiä, kuten vuoden 2008 Johtolanka-palkinnon parhaasta suomalaisesta dekkarista voittanut Marko Kilpi. Luentosarja käynnistyy tiistaina 2.11. ja jatkuu 1.2.2011 asti.

Paikka: Helsingin yliopiston päärakennus (sali 12, Fabianinkatu 33)
Aika: tiistaisin klo 16–18

Ohjelma:

2.11. Tapani Bagge ja Eppu Nuotio
9.11. Outi Pakkanen ja Juha Numminen
16.11. Jarkko Sipilä ja Tuula Mai Salmela
23.11. Staffan Bruun ja Sirpa Tabet
30.11. Leena Lehtolainen ja Harri Nykänen
7.12. Totti Karpela ja Seppo Jokinen
14.12. Taavi Soininvaara ja Pirkko Arhippa
18.1.2011 Hannu Vuorio ja Marianne Peltomaa
25.1. Markku Ropponen ja Antti Tuomainen
1.2. Marko Kilpi ja Matti Rönkä

Hugo Nousiainen: realistinen poliisin työn kuvaaja 1940-luvulta

Suomenkielellä kirjoitettu rikoskirjallisuus viettää tänä vuonna 100-vuotissyntymäpäivää. Sitä juhlistetaan Suomen dekkariseuran ja Helsingin yliopiston Kotimaisen kirjallisuuden oppiaineen yhdessä järjestämässä juhlasymposiumissa lauantaina 9.9.2010 Helsingin yliopistolla. Kirjoitan parhaillaan tilaisuuteen esitelmää eikä aikaa jää uusien blogipäivityksien kirjoittamiseen. Siksi julkaisen vaihteeksi kirjailijaesittelyn vähemmän tunnetusta kotimaisesta rikoskirjailijasta, Hugo Nousiaisesta. Se on ilmestynyt lyhyemmässä muodossa Hiidenkivi-lehdessä (1/2007) julkaistussa sarjassa ”Kadonneet kirjailijat”. 

Hugo Nousiainen

”Seuratessani sekä ulkomaista että suomalaista jännityskirjallisuutta olen tehnyt sen havainnon, että tekijä on ammattimies vain kirjallisessa mielessä. Todellisen rikostutkimuksen tuntemus puuttuu melkein jokaisessa tapauksessa.” Näin kirjoitti poliisina työskennellyt Hugo Nousiainen vuonna 1945 ilmestyneen esikoisdekkarinsa Murhattiinko hänet? alkusanoissa. Kirjailija lupasi lukijalle, ettei hänen kirjassaan ole mitään sellaista mitä ei olisi voinut sattua suomalaiselle poliisimiehelle taistelussa alamaailmaa vastaan.

Vuonna 1945, sotavuosien aiheuttaman salapoliisiromaanien ja muun ajanvietekirjallisuuden tulvan jälkeen, Nousiainen halusi tuoda realismin rikoskirjallisuuteen ja näiden poliisin työn kuvaukseen. Hän oli siis varhainen Matti Yrjänä Joensuun edustaman modernin poliisiromaanin edeltäjä. Joensuun tavoin Nousiainenkin näki omana aikanaan epäsuhdan salapoliisikirjallisuuden kuvaaman rikostutkimuksen ja oikean poliisin työn välillä.

Hugo Nousiainen (1913–1957) oli astunut poliisin palvelukseen Viipurissa ja työskenteli siellä rikosetsivänä vuosina 1936–1940. Sodan jälkeen ura jatkui Helsingissä Rikostutkimuskeskuksen laboratorion assistenttina ja tuntiopettajana Suomenlinnan poliisikoulussa. Nousiainen oli harrastanut kirjoittamista nuoruusvuosistaan lähtien ja on kuvannut kirjassaan Varjon puolella Viipurissa (1954) varhaisia, 1930-luvun työkokemuksiaan sekä hakeutumistaan kirjoittamaan kokopäivätoimisesti. Hän siirtyikin poliisin uralta Viikkosanomien toimittajaksi vuonna 1953 ja ehti toimia myös Uuden Suomen toimittajana ennen kuolemaansa 1957.

Suomalaisen rikoskirjallisuuden historiasta ei Nousiainen ole aivan unohdettu, vaan hänet mainitaan muun muassa Timo Kukkolan rikoskirjallisuuden historiassa Hornanlinnan perilliset (1980). Kukkola painottaa, ettei ajan todellinen rikollisuus heijastunut sodanjälkeiseen suomalaiseen rikoskirjallisuuteen, mutta poikkeuksen tekivät kuitenkin Hugo Nousiaisen rikosromaanit.

Esikoisdekkari Murhattiinko hänet? esittelee komisario Hierlan, matematiikkaan mieltyneen ja Helsingin alamaailman hyvin tuntevan poliisin, joka saa ratkaistavakseen rouva Kaarismäen murhan. Ennen kuolemaansa nainen on ehtinyt kirjoittaa paperille arvoitukselliset sanat »Minut murha…». Hierlan tutkimuksissa selviää, että rouva Kaarismäki on ollut hermosairas ja on kuvitellut miehensä ensimmäisen vaimon ruiskuttaneen häneen camitillo-nimistä myrkkyä Antinmäen sanatoriossa. Ensimmäinen rouva Kaarismäki onkin ollut katkera ja toiminut ovelasti järjestämällä hermosairaan kakkosvaimon ulottuville lehden, jossa juttu myrkyistä. Näin yliherkkä ihminen oli kuvitellut tulleensa myrkytetyksi. Vaikka tämä kuulostaa varsin perinteiseltä salapoliisiromaanin juonelta, kuvataan kirjassa kiinnostavasti rikospaikkatutkimuksen teknistä puolta, vankilaoloja sekä vankilapakoa. Realismin tuntua lisää se, että Hierlalla on työn alla myös muita tutkimuksia, ja murhan lisäksi selvitetään esimerkiksi kassakaappimurtoja.

Vuonna 1947 ilmestyi Hälytys murtoryhmään. Suomalaisten rikospoliisimiesten muistelmia, jossa Nousiainen pyrki kuvaamaan ”suomalaisen rikospoliisimiehen arkipäivää sellaisena kuin se on, vailla romantiikan sädekehää”. Johdannossa Nousiainen korosti sankarisalapoliisien olevan mielikuvituksen tuotetta ja kirjallisten tutkimusten eroa oikeaan poliisin työhön. Kirja kertoo poliisin työstä lisäksi kiinnostavasti alamaailman tavoista ja tapahtuu suurimmaksi osaksi Helsingissä. Nämä muistelmat oli kuitenkin naamioitu fiktion kaapuun, sillä nimiä ja tapahtumien taustaa kirjailija oli muuttanut.

Vuonna 1949 ilmestyi romaani Yöpäivystäjät. Kuvaus Helsingin yöelämästä, jota pidän Nousiaisen pääteoksena. Ilmestyessään teos ei saanut ymmärrystä arvostelijoilta kuvaamansa arkipäivän todellisuuden ja koruttoman kielenkäytön takia. Kirjan aiheena on yksi työvuoro helsinkiläisellä poliisiasemalla ja poliisiparien keskenään risteilevät rikostutkimukset kaupungin yössä. Kirjaa voikin verrata muun muassa amerikkalaisen Ed McBainin 87. piiri -rikosromaaneihin, jotka alkoivat ilmestyä 1950-luvulla.

Yöpäivystäjät on hämmästyttävän moderni poliisiromaani. Sofiankadun poliisilaitoksen yövuorossa työskentelee joukko poliiseja, joista kukaan ei varsinaisesti nouse päähenkilöksi, mutta eniten kirjailija antaa tilaa kahdelle poliisille, Antille ja Erkille. Vanhemman poliisin, Antin, poikaa puukotetaan yön aikana ja nuoremman poliisin, Erkin, vaimo on synnyttämässä. Keskeistä on se miten ihmiset ovat reagoineet sotaan ja sotavuosiin. Erkin sopeutumista siviiliin on auttanut hänen tuore vaimonsa, mutta monen muun on käynyt huonommin. ”Jotakin oli särkynyt sotavuosien levottomassa kaaoksessa. Sen jälkeen mikään ei palannut entiselleen.” Tämän poliisit kohtaavat työssään.

Romaanin pohjalta filmattiin Yhden yön hinta -niminen elokuva (1952). Elokuvakriitikot pitivät elokuvan puolidokumentaarisuudesta, sillä se oli kuvattu oikeilla tapahtumapaikoilla Helsingissä ja avustajina käytettiin helsinkiläisiä poliiseja. Käsikirjoitus oli Juha Nevalaisen ja ohjaus Edvin Laineen. Yhden yön hinta osallistui ensimmäisenä suomalaisena elokuvana kesällä 1952 Berliinin 2. elokuvajuhliin. Hienon suorituksen yhdessä elokuvan pääroolissa tekee komisario Palmuna tunnettu Joel Rinne, jolla on poikkeuksellisesti kovapintaisen rikollisen osa.

Nousiaisen kirjailijanlaadulle oli ominaista todellisten tapahtumien esittäminen kaunokirjallisessa muodossa ja hän kirjoitti niin omista kuin tuntemiensa poliisien kokemuksista. Nousiaisen kirjat eivät omana aikanaan olleet arvostelu- tai myyntimenestyksiä. Yöpäivystäjät-kirja on kuitenkin varhaisena poliisiromaanina ainutlaatuinen suomalaisen rikoskirjallisuuden historiassa ja Nousiaisen teoksilla yleensä on kulttuurihistoriallinen arvo, sillä ne kertovat poliisin työstä 1930- ja 1940-luvuilla ja dokumentoivat työn muutoksia sekä sodan seurauksia.