Nyt on vihdoin aika sinun kuollakin, sanoi isäntä emännälle

Vuonna 1870 ilmestynyt Uotilan isäntä. Rikosjuttu Suomesta on synkkä murhatarina. Se sisältää 1800-luvulla suosittujen arkkiveisujen aineksia, mutta proosamuotoisena kuvauksena murhan taustoista, sen suorittamisesta ja seurauksista kertomus enteilee hyvinkin modernia rikoskirjallisuuden kiinnostusta rikollisia kohtaan. Uotilan isäntä valottaa minkälaista rikoksiin liittyvää kirjallisuutta julkaistiin, ennen kuin kuuluisat salapoliisit saapuivat lukijoiden ulottuville. Tämä artikkeli on alunperin ilmestynyt Bibliophilos-lehden numerossa 4/2011.

Suomenkielellä ilmestynyt rikoskirjallisuus vietti vuonna 2010 100-vuotissyntymäpäivää, sillä Rikhard Hornanlinnan (Rudolf Richard Ruth) kaksi kertomuskokoelmaa Kellon salaisuus ja Lähellä kuolemaa, ilmestyivät 1910. Tätä ennen, 1800-luvun viimeisellä vuosikymmenellä suomalainen lukijakunta oli saanut käännöksien avulla tutustua ajan ulkomaisiin salapoliiseihin Sherlock Holmesista ja Nick Carterista lähtien. 

Omasta takaa 1800-luvulla murhatarinoita oli ilmestynyt rahvaalle markkinoilla myydyissä arkkiveisuissa. Niiden sävelmä oli usein joku tuttu kappale, kuten virsi, ja tekstit olivat runomuotoisissa. Veisuissa käsiteltiin muun muassa kuuluisia murhia ja rikoksia, ja niillä oli varoittava tehtävä. Paha sai aina palkkansa.

Uotilan isäntä. Rikosjuttu Suomesta oli arkeille painettuja veisuja laajempi ja proosamuotoon kirjoitettu. En tohdi kutsua sitä ensimmäiseksi suomenkieliseksi dekkariksi, sillä kirjasta puuttuu rikoksen aktiivinen selvittäjä, mutta sen voi sijoittaa arkkiveisujen ja salapoliisikertomusten väliin kuvauksena murhasta, jonka tekijä salaa muulta yhteisöltä, ja lopulta teon paljastumisesta.

Kertomuksen kirjoittaja, Emil Nervander (1840–1914), oli elinaikanaan tunnettu kulttuuripersoona, taidehistorioitsija, kirjailija, kriitikko ja toimittaja. Hän aloitti kirjailijan uransa näytelmäkirjailijana, ja myöhempi kaunokirjallinen tuotanto sisälsi runokokoelmia sekä erilaisia kertomuksia. Taidehistorioitsijana Nervander keskittyi Suomen keskiaikaisen maalaustaiteen tutkimukseen. Hän oli Fredrik Cygnaeuksen oppilas ja toimitti vuosina 1881–1885 Cygnaeuksen kootut teokset. Kertomuksen Uotilan isännästä kirjailija julkaisi tuolloin käyttämällään salanimellä ”Emlékyl”. Sana oli unkaria ja merkitsi suomeksi ”muistoksi”.

Isännän lankeemus

Nervanderin kertomuksen päähenkilö on sen nimen mukaisesti Uotilan isäntä Lauri, menestyvän talon ainut poika. Lauri valitseekin yllättäen vaimokseen naapuripitäjästä Leenan. Tämä ei ole kaunotar, mutta ahkera ja kunnollinen työihminen. Kertoja kuvaa pariskunnan suhdetta ilman rakkautta solmituksi, mutta sopuisaksi. Pari ei kuitenkaan saa lasta, vaikka sitä kovasti toivotaan.

Kertomuksen alussa taloon palkataan uusia palvelijoita, näiden joukossa kaunis, nuori Liisa piiaksi ja komea Harttu rengiksi. Pian tämän jälkeen emäntä sairastuu yllättäen ja hänen toimiaan alkaa hoitaa ahkeruutta ja taitoa osoittanut Liisa. Emännän maatessa kuumeessa joutuu Lauri kohtaamaan ajatuksen emännän menettämisestä. Liisan hoitaessa emännän töitä Laurin sydämessä syttyy voimakas rakkaus tyttöä kohtaan.

Vaikka emännän tauti on kova, hän toipuu siitä kuitenkin. Lauri käsittää rakastumisensa toiseen olevan syntiä, mutta ei voi sille mitään. Lauri kohtelee hellästi parantunutta emäntää ja salaa kaikilta rakastumisensa Liisaan. Syntyy ulkoisen ja sisäisen ristiriita, kun talossa ja avioliitossa kaikki näyttää olevan parhain päin, mutta Laurin sydämeen juurtuu toive emännän kuolemasta. Vaikka Lauri koettaa rukoilla anteeksi syntisiä ajatuksiaan, hän kuitenkin hellii niitä.

Myöhemmin Lauri kuulee Liisan ja Hartun välisen keskustelun, jossa nämä toteavat olevansa liian köyhiä toisilleen, vaikka toisensa haluaisivatkin. Liisa sanoo Hartulle, ettei Jumala salli heidän liittoaan. Nämä sanat juurtuvat Laurin sydämeen ja niistä syntyy murhan siemen. ”…salainen halu, joka tähän asti oli täyttänyt hänen sydämensä, kerran saada tuo nuori tyttö omaksensa, nyt oli muuttunut hänessä kummalliseksi varmuudeksi siitä, että Jumala itse sitä salli ja oli auttava häntä hänen toivonsa perille.” Tällaisten ajatusten vallassa Lauri tarttuu tilaisuuteen, kun se tarjoutuu. 

Syksymmällä isäntä on lähtenyt metsään hakkaamaan puita ja kun tätä ei kuulu kotiin, Leena-vaimo menee miestään metsästä hakemaan. Koska talon muu väki on kaukana pellolla viimeisissä heinätöissä, kukaan ei kaipaa emäntää kotiin ja pimeässä illassa Lauri iskee hänet kirveellä kuoliaaksi. Murhan jälkeen hän hautaa ruumiin metsässä olevaan hiekkakuoppaan. Paikalle osuu kuitenkin todistaja, torppari Olli, jonka Lauri pakottaa lupaamaan, ettei tämä paljasta tekoa.  

Sattuma näyttelee siis avainroolia surmatyössä. Ensin Lauri sattumalta kuulee Liisan sanat ja sitten Leena-emäntä sattumalta tulee mahdolliselle surmapaikalle. Sattuma järjestää paikalle myös todistajan, joka vaitiololupauksestaan huolimatta pyrkii paljastamaan murhaajan. Surman jälkeen Lauri lavastaa vielä emännän liikkeitä niin, että muut ajattelevat rosvojen tappaneen emännän. Sopivan ajan kuluttua Lauri kihlaa Liisan, josta tulee onnellinen vaimo. Murhan tapahduttua jännite syntyy siitä kuinka murhaajan käy, ei siitä, kuka murhan selvittää. Kertoja kuvaa Laurin ristiriitaisia ja vaihtelevia tuntemuksia; vaikka Lauri tuntee syyllisyyttä, hän ei oikeastaan kadu. Lauri toivoo, että saisi jatkaa elämää ja rikos unohtuisi Jumalalta. Liisalta Lauri salaa rikoksensa.

Lauri ja Liisa saavat pojan, ja Lauri tulkitsee sen niin, ettei Jumala tahdo ankarasti häntä rikoksesta rangaista. Parivuotiaana poika kuitenkin kuolee, ja sen jälkeen vielä kaksi seuraavaa Laurin ja Liisan lasta menehtyvät pieninä tautiin. Tämän jälkeen Laurille on selvää, että hänen tekemänsä paha vaatii sovitusta Jumalan kanssa – ei siis lain tai muiden ihmisten. Ennen kuin Lauri tekee varsinaisesti mitään sovittaakseen tekonsa, Lauri ja Liisa saavat vielä yhden lapsen, pojan, jota Lauri jo pitää ansaitsemattomana taivaan lahjana ja alkaa odottaa omaa kohtalonhetkeään.

Jo aiemmin Leenan surmapaikalla on alkanut kummitella. Metsätiellä käyneet ovat nähneet öiseen aikaan valkean, matkalaisille viittelöivän haamun ja lopulta paikalle osunut pappi seuraa tätä hiekkakuopalle, jossa haamu katoaa. Pappi kertoo näystään Uotilan väelle ja lopulta Lauri, yhdeksän vuotta surman jälkeen, tunnustaa tekonsa ensin papille sekä oman talon väelle ja menee sitten itse nimismiehen luo.

Haamu paljastuu torppari Olliksi, joka on kummittelulla koettanut saada murhan paljastumaan. Laurin tunnustaessaan tekoaan tuvassa olevat kuuntelijat kokevat, että Jumala puhuu isännän sanoissa. Liisalle Lauri selittää tunnustuksen johtuvan Jumalan tahdosta ja omatunnosta, joka tahtoo rauhaa.

Kertomuksen yllättävä suosio

Alun perin kertomus oli kirjoitettu ruotsiksi, kuten kaikki Nervanderin tarinat. Tekstin suomensi kirjailijan ystävä Viktor Lounasmaa, vaikka kääntäjän nimeä ei ensimmäisessä eikä toisessa painoksessa kerrotakaan. Uotilan isäntä ilmestyi ensin jatkonovellina Uudessa Suomettaressa 1870 ja samana vuonna kirjana, ja myöhemmin Nervander painatti sen alkukielellä Hufvudstadsbladetiin nimellä Husbonden på Uotila. Vuonna 1906 ilmestyneen toisen painoksen esipuheessa Nervander mainitsee, että kertomukselle aiheen oli antanut ”eräs synkkä tapahtuma, joka tapahtui kuudettakymmentä vuotta sitten Etelä-Suomessa ja jonka pääpiirteet sittemmin tämän kirjan tekijälle suullisesti esitettiin”. Tarinan oli Nervanderille kertonut juuri Lounasmaa.

Esipuheessaan Nervander kiitteleekin suomentajaa, joka oli saattanut käännöksellä Uotilan isännän suomenkielisen kirjallisuuden lukijoiden ulottuville. Nervanderin mukaan suomennoksen ”kielen puhtaus, sujuvuus ja rikkaus hankkivat tälle pienelle kertomukselle sen kunnian, että sitä ruvettiin käyttämään suomenkielen opinnoissa Unkarin pääkaupungin yliopistossa”. Lisäksi Uotilan isäntä sai osakseen tunnusta, kun Kansanvalistusseura vuonna 1883 suositteli sitä kansankirjastoihin sopivaksi luettavaksi.

Kirjallisuudentutkija Maunu Niinistö on 1970-luvulla analysoinut Nervanderia kaunokirjailijana. Hän pitää Nervanderin pieniä kertomuksia naiiveina ja sovinnaisina, täynnä patrioottista asennetta. Uotilan isäntäkään ei saa Niinistöltä armoa, vaan rikostarina on hänen mukaansa ”sangen karupiirteinen ja vivahteeton”. Niinistön mukaan Nervander ei tavoittanut mitään inhimillisiä sielunliikkeitä eikä tapahtumien taustatekijöitä, vaan kirjailija vain kirjasi tapahtumien kulun. Ihan näin yksioikoinen kertomus ei kuitenkaan ole, sillä arkkiveisuista poiketen proosamuoto antaa Nervanderille mahdollisuuden kuvata ihmisiä ja näiden tunteita yksityiskohtaisesti.

Tapahtumapaikkojakin Nervander hahmottaa välillä tarkasti. Jo isännän matka kohtalokkaaseen metsään on täynnä aavistuksia tulevasta ja paikan päällä luonto ikään kuin käskee Lauria vaipumaan syvimpiin ajatuksiinsa. Miljöön kuvauksen tarkkuus saattoi johtua siitä, että murhapaikka, Ristinmäen metsä, perustui olemassa olevaan paikkaan Sääksmäellä. Maininta todellisesta metsästä ja hiekkakuopasta Uotilan isännän mallina löytyy Nervanderin muistiinpanoista, joissa hän kertoi monen kirjoituksensa sytyttävän ajatuksen tai tunnelman liittyneen Voipaalaan ja sen ympäristöön.

Nervanderin kertomus Laurin lankeemuksesta on otteeltaan dokumentaarinen ja Lauri rikollisena on kiinnostava, sillä hän ei oikeastaan kadu tekoaan, vaikka tietää sen vääräksi. Keskittymällä kuvaamaan rikoksen tekijän kehittymistä, motivoitumista rikokseen, itse rikosta ja sen jälkeisiä tapahtumia, Nervanderin pieni kertomus on itse asiassa ”moderni” rikoskertomus, sillä vaikka rikoskirjallisuus on aina ollut kiinnostunut myös rikollisesta etsivän ohella, erityisesti viime aikoina rikoksen ja niin sanotun tavallisen ihmisen rikoksen kuvaus on ollut kotimaisessa rikoskirjallisuudessa, esimerkiksi Matti Yrjänä Joensuulla, hyvin keskeistä.

Kirjallisuutta

Emil Nervander, Uotilan isäntä. Rikosjuttu Suomesta. Matka-kirjasto III. Helsinki 1870.

Maunu Niinistö, Romantikko ja idealisti. Emil Nervander kaunokirjailijana. Tampereen yliopisto 1974.

Torsten Steinby, Emil Nervander, ett säreget levnadsöde. Historiska och litteraturhistoriska studier 67. Svenska Litteratursällskapet (nro 575) 1992, s. 53–99.

Valkeapää, Leena, Emil Nervanderin elämäkerta -käsikirjoitus. Teos ilmestyy 2012.

Uotilan isäntä. Rikosjuttu Suomesta -kertomuksen voi lukea verkosta osoitteesta http://www.gutenberg.org/ebooks/21030

Majakkamestarin tytär

Silloin tällöin (nykyään harvemmin) lukiessaan romaanin esittelytekstiä ajattelee: "Tuon haluan lukea ja heti." Tällaisen reaktion minussa aiheutti Ann Rosmanin rikosromaanin, Majakkamestarin tytär -esittely. Ja ilokseni romaani olikin sekä kiinnostava että vetävästi kirjoitettu. Sen miljööksi kirjailija on valinnut ruotsalaisessa nykydekkarissa niin muodikkaan, idyllisen maaseutupaikkakunnan, joka tällä kertaa on Marstrandin pikkukaupunki saaristossa Göteborgin lähellä.

Tapahtumat lähtevät liikkeelle, kun vanhan majakan kunnostuksen yhteydessä majakkamestarin ruokakellarista löytyy umpeen muurattu huone ja sieltä kuollut mies. Ruumis on ollut kellarissa kauan ja  johtolangat sen henkilöllisyyden selvittämiseksi vähissä. Tutkimukset saa hoidettavakseen nuori naispoliisi Karin Adler Göteborgin rikospoliisista. Heti romaanin alussa Karin eroaa pitkäaikaisesta miesystävästään ja muuttaa asumaan veneeseensä. Karin on tottunut merenkävijä ja Rosmanin teos erottuu edukseen juuri tämän valitun miljöön kautta. Kirjailija käyttää merta ja sen salaisuuksia tyylikkäästi niin tarinansa taustana.

Karin on sympaattinen hahmo, joka koettaa pärjätä ensimmäisen kerran tutkimuksen johdossa ja kestää samalla hankalaa työtoveriaan Folkea, joka korjaa jatkuvasti ihmisten tekemiä kielivirheitä (ärsyttävyydessään riemastuttava henkilöhahmo). Kerronta hyppelehtii pikkukaupungin asukkaasta toiseen. Mukana on muun muassa työuupumuksen takia kotona oleva perheenäiti Sara, joka alkaa tuntea vetoa saksalaista alivuokralaista kohtaan sekä Putte ja Anita, pariskunta, joka aloittaa yllätyksellisen aarteenetsinnän. Karinille ja hänen kollegoilleen selviää, kuka kuollut mies oli, mutta hämmentävää on, kuka lopulta on ollut tämän vihitty vaimo. Marstrandin vuosikymmeniä haudattuna olleet salaisuudet alkavat nousta päivänvaloon.

Rosmanilla on juonessa mukana melkoinen joukko henkilöitä, mikä tekee tekstistä paikoitellen sekavaa. Hän kuljettaa myös tarinaa kahdella aikatasolla; nykyhetkessä ja 1960-luvulla, ja väliin viitataan myös 1940-luvulle. Tämä kunnianhimoisuus ei kuitenkaan aivan kanna, vaan aikasiirtymät ja tapahtumat sotkeutuvat vyyhdiksi, joka koettelee tekstin uskottavuutta ja lukijan kärsivällisyyttä. Mutta lopulta tarina on yllätyksellinen ja jännittävä, ja pohjoismaisen rikoskirjallisuuden ystävän kannattaa Rosmaniin tarttua. Ainakin esikoisteoksen perusteella Rosman on huimasti parempi kertoja kuin esimerkiksi Mari Jungstedt (ja muutama muu). Karin Adlerista kertovan sarjan toinen osa, Själakistan, on jo ilmestynyt Ruotsissa ja ilmestyy keväällä 2012 myös suomeksi.

Paras murha palkitaan, osa II

(Viime keväänä uusi työ vei kaiken energian, mutta nyt syksyn myötä toivon, että aikaa löytyy jälleen kirjoittaa myös Dekkarihyllyyn. Aloitan lisäämällä luettavaksenne toisen osa sarjasta, joka esittelee Suomessa järjestettyjä rikosromaanikilpailuja.)

WSOY:n kilpailu 1962

Vilho Helasen kuoleman jälkeen kesällä 1952 seurasi kotimaisessa rikoskirjallisuudessa lyhyt tauko ennen kuin 1956 ilmestyi Mauri Sariolan Laukausten hinta. Vuosina 1956–59 julkaistiin lähinnä Sariolaa. Mutta 1960-luvulla viihdekirjallisuuden - myös dekkarien - suosio kasvoi rajusti ja Sariola sai rinnalleen joukon kotimaisia kollegoita ja myös hyviä naiskirjailijoita.

Vuonna 1962 oli uuden salapoliisiromaanikilpailun aika. Sen järjesti WSOY ja tarkoitus oli löytää markkinoille hyviä kotimaisia salapoliisiromaaneja. Idea tuli kirjailija, kääntäjä ja myöhemmin myös akateemikko Aale Tynniltä, joka toimi palkintoraadin puheenjohtajana. Hän oli koko ikänsä lukenut salapoliisiromaaneja. Kilpailun julistamisen jälkeen lehdistössä ilmestyi juttuja, jossa palkintoraadin jäsenet kertoivat mieltymyksistään rikoskirjallisuuden saralla. Tynnin lausunto kuuluu näin: ”Mielenkiintoinen miljöökuvaus, uskottavat luonteet, johdonmukaisuus ja hyvä tyyli ovat ennen muita niitä vaatimuksia, jotka sovellan salapoliisiromaaneihin.”

Raadin toinen jäsen, poliisineuvos Kosti Vasa oli sitä mieltä, että poliisin työn aliarvioiminen on monien salapoliisiromaanien ikävä piirre ja ettei poliisin työn ja työmenetelmien tunteminen ollut näissä puuhissa kenellekään haitaksi. Vasa ilmoitti myös pitävänsä ”luontevista tarinoista, jotka eivät ole ristiriidassa todellisuuden kanssa”. Raadin kolmas jäsen oli varatuomari Eero Ahmavaara, WSOY:n Sapo- ja Korppi-sarjojen toimittaja ja myös useimpien Korppi-sarjassa ilmestyneiden kirjojen suomentaja. Hänen mukaansa ”rikos on ihmiskunnan suurin ongelma pähkinänkuoressa. Toisaalta se on laadultaan psykologinen, toisaalta yhteiskunnallinen. Hyvä dekkari tarkastelee rikosta juuri näistä näkökulmista.” Ahmavaara kuitenkin kuoli kesken kilvan ja hänet korvasi raadissa tuomari Olli Honkavaara. Sekä Vasan että Ahmavaaran lausunnot hyvästä dekkarista viitoittavat hyvin tietä sille kotimaiselle rikoskirjallisuudelle, jonka psykologinen ja yhteiskunnallinen ote tiukkenee jo 1960-luvun aikana.

WSOY:n kilpailun voittajalle oli luvassa 500 000 markan palkinto ja saman verran lisää ennakkopalkkiona kirjasta eli yhteensä miljoona markkaa (noin 20 000 euroa). Kisa julistettiin avatuksi syyskuussa 1961 ja päättyi elokuussa 1962. Käsikirjoituksia tuli WSOY:lle yhteensä 127 kappaletta eli huimasti enemmän kuin vuonna 1938. Lehdistölle annetussa tiedotteessa todettiin, että käsikirjoitusten taso oli korkea.

Voittajaksi valittiin espoolainen taidemaalari ja kuvanveistäjä Jorma Napola käsikirjoituksella Ruuvikierre. Sen päähenkilö on helsinkiläinen yksityisetsivä Jaakko Piira, joka on kovaksikeitetyn rikoskirjallisuuden tapaan nokkelasanainen, elämän realiteetit tunteva kertoja. Hän saa toimeksiannon viehättävältä nuorelta naiselta, joka haluaa Piiran etsivän tätinsä kadonneen vuokralaisen, hyvissä varoissa olleen, mutta renttumaisen merimiehen. Ruuvikierre sai ilahtuneen vastaanoton ja Jorma Napolasta tuli hetkeksi kotimaisen dekkaritaivaan kirkkain tähti. Arvostelijat pitivät teoksen huumorista ja tunnistivat kovaksikeitetyn dekkarin vaikutuksen.  Teos vahvisti uskoa kotimaisiin voimin toteutettuihin dekkareihin, ja kritiikkien siivittämänä sitä myytiin yli 20 000 kappaletta.

WSOY:n tiedotteessa voittaja tunnusti, ettei Ruuvikierre ollut hänen ensimmäinen yrityksensä, vaan hän oli jo aiemmin kirjoittanut yhden salapoliisiromaanin. Lyhyessä tiedotteessa ei puhuta mitään siitä, että Napola otti kaksoisvoiton, sillä myös toinen hänen kilpailuun lähettämänsä käsikirjoitus, Ministeri on murhattu, oli palkintolautakunnalle mieleinen ja se sai toisen sijan. Ministeri on murhattu oli Napolan aiempi yritys salapoliisiromaanin saralla, sillä vuonna 1993 Ruumiin kulttuurissa ilmestyneessä haastattelussa tuolloin lähes 80-vuotias Napola kertoi tarjonneensa sitä WSOY:lle jo ennen kilpailua, mutta silloinen kustannusjohtaja Jäntti oli epäröinyt julkaisemista arkaluontoisen aiheen, poliitikon murhan takia.

Napola oli siis tehnyt hyvän ystävänsä, kirjailija Mika Waltarin, kaltaisen sumutusoperaation ja toimittanut kilpaan kaksi eri käsikirjoitusta, jotka oli kirjoitettu eri kirjoituskoneilla eri paperilaaduille ja jätettiin kilpailuun eri nimimerkeillä. WSOY ei kuitenkaan koskaan julkaissut toisen palkinnon saajaa, sillä Napolan nimi haluttiin yhdistää voittajateokseen markkinoinnissa ja kirjat poikkesivat tyyliltään suuresti toisistaan. Ministeri on murhattu -kirja julkaistiin kirjana vasta vuonna 1981 Viihdeviikarit-kustantamon Rikospaikka-sarjassa, mutta se ilmestyi 1960-luvulla jatkokertomuksena ”Kuka murhasi ministerin?” Seura-lehdessä (46/1965—2/1966). Tuolloin Jorma Napola käytti salanimeä Alpo Marnoja, joka oli anagrammi hänen oikeasta nimestään.

Napola itse totesi lukeneensa Georges Simenonia ja Raymond Chandleria. Simenonin vaikutus näkyykin Ministeri on murhattu -romaanissa, jossa kesäyönä Helsingissä ammutaan kuoliaaksi ministeri Vänttinen. Tämä on ollut matkalla kotiin rakastajattarensa luota. Tapausta tutkii komisario Paura. Vaikka uhri on ministeri, ei teoksessa ole politiikkaan kietoutuvaa juonta, vaan sen porvarillinen avioliittodraama muistuttaa perinteistä salapoliisiromaania. Hengeltään romaani on sukua Waltarin Palmuille, vaikka sodalla on nyt merkittävä rooli, kun murhaaja on katkeroitunut entinen sotilas. Valitettavasti Waltarille ominainen huumori loistaa poissaolollaan.

Kilpailun satoa

Miljoonan markan palkinto ja siihen liittynyt julkinen pyöritys olivat kuitenkin Napolalle liikaa. Voittajalle tuli rimakauhu, kun hän ei ollut tottunut moiseen. Napola jatkoi kuvataiteilijan uraansa, eikä Ruuvikierre saanut seuraajaa. Itselle asetetut vaatimukset aiheuttivat masennusta ja sulkeutumista päiväkausiksi työhuoneeseen. Ilmeni myös sairausoireita, jotka diagnosoitiin sydänoireiksi ja Napola vietiin ambulanssilla sairaalaan. Nämä oireet olivat kuitenkin todennäköisesti paniikkihäiriön oireita. Palkinnon hinta oli kirjallisen luovuuden menetys.

Kilpailusta lunastettiin kolme muuta käsikirjoitusta, jotka olivat Heimo Lammen Walther 7.65, Vesa E. Syrjäsen Keskiyön nuolet ja Marianne Thorbyn Irma Brannerts dilemma, joka ilmestyi suomeksi nimellä Irma Brannertin arvoitus. Tekijät olivat kaikki aiemmin julkaisseita kirjoittajia. Syrjänen oli kirjoittanut 1940-luvulla seikkailukertomuksia salanimellä Kapteeni Hell, ja Thorby oli julkaissut kaksi salapoliisiromaania (Vin med dödlig bismak 1960, suom. Tappava sivumaku 1965 ja Start på dödligt allvar 1961). Taistelulentäjänä toimineelta Heimo Lammelta oli aiemmin ilmestynyt lakimiesromaani.

Syrjäsen Keskiyön nuolien kertojan ääni muistuttaa voittajateos Ruuvikierteen mieskertojaa - molemmissa on samaa sodankäyneiden miesten kyynisyyttä. Syrjäsellä epäilyksen alaisena on iso seurue, syntyy muutama ruumis ja tehdään useita murhayrityksiä. Teksti on tahattoman huvittavaa uuvuttavine vertauksineen. Jotkut kriitikot olivat Syrjäsen teoksesta innoissaan, mutta suurimmaksi osaksi teokseen suhtauduttiin kriittisesti. Uusimaa-lehden arvostelija E. J. Ellillä kiteytti hyvin lukukokemuksen: ”Onpahan siinä väkeä kuin helluntain epistolassa ja itse kullakin vaikutteita viimeiselle sivulle saakka, jolloin lukija kaiken päätökseksi toteaa, ettei rikkinäinen pussi paukahda.”

Marianne Thorbyn teos on mielestäni kestänyt parhaiten aikaa, varmasti osittain siksi, että se on niin perinteinen salapoliisiromaani, pikkukaupunkimiljööhön sijoittuva kolmiodraama. Myös Lammen teoksessa selvitetään pienessä kaupungissa tapahtunutta rikkaan miehen murhaan. Walther 7.65 sai joltain kriitikoilta kiitosta, mutta toisaalta moitteita liian kuivasta kerronnasta ja vaatimaton teos on ehkä liiankin asiallinen. Ylipäätään Ruuvikierrettä lukuun ottamatta muiden teosten henki on lähempänä perinteistä salapoliisiromaania.

Sodassa kunnostautunut ja myöhemmin lakimiehenä työskennellyt Lampi jatkoi ainoana joukosta rikoskirjallisuuden parissa ja julkaisi 1980-luvulla pari dekkaria, Thorbyltä ja Syrjäseltä ei ilmestynyt enää uusia salapoliisiromaaneja. Vuoden 1962 kilpailu ja sen runsas palkinto innostivat kuitenkin monia, ja esimerkiksi Eeva Tenhunen sai kimmokkeen Mustien kalojen kirjoittamiselle kilpailusta. Kisan satoon kuuluu myös yksi 1960-luvun parhaista kotimaisista dekkareista, Lennart Åkerlundin eli Torsten Peltamon Kuolema tulee aina yllättäen. Se ei WSOY:n raadille kelvannut, mutta kun käsikirjoitusta oli lyhennetty, Gummerus julkaisi romaanin Salama-sarjassa. Vain yhden dekkarin julkaissut Peltamo tunnusti auliisti Friedrich Dürrenmattin vaikutuksen, joka tuotti aikakauden hengestä poikkeavan ja poikkeuksellisen hyytävän kotimaisen dekkarin.  

Kipunuora

Syksyn viimeisellä Miten rikoskirjani ovat syntyneet -luennolla kävi puhumassa dekkarikonkari Pirkko Arhippa. Olen toki kuullut Pirkon puhuvan aiemminkin, mutta silti oli aivan erityisen antoisaa kuulla 1960-luvulla aloittaneen rikoskirjailijan kertovan pitkästä urastaan ja kokemuksistaan. Luennon jälkeen olikin pakko tarttua Arhipan uusimpaan jännitysromaaniin, viime syksynä ilmestyneeseen, akateemiseen maailmaan sijoittuvaan Kipunuoraan.

Arhipan viime vuosien kiintoisa päähenkilö komisario Varpu Ahava on matkustanut lomalle Ranskaan ja murhan yliopistolla saa tutkittavakseen hänen nuorempi kollegansa ylikonstaapeli Tiia Vuoristo. Kuristettuna löydetty professori Marko Korpela paljastuu tuota pikaa harvinaisen epämiellyttäväksi henkilöksi, jolla on monta vihamiestä ja menneisyydessään joukko petettyjä naisia. Professori Korpela on ollut opiskelijoiden suosikki, lähes maaninen viettelijä ja mies, joka ei siedä toisten menestystä. Tiia Vuorelta ei epäiltyjä puutu, mutta kuka on lopulta ylittänyt rajan ja miksi? Murhatutkimuksessa näkökulma vaihtelee pääasiassa Tiian ja ruumiin löytäneen pankkivirkailija/graduntekijä Sanna Mäntylän välillä.

Arhippa on voimissaan, sillä Kipunuora on napakka dekkari täynnä kiinnostavia henkilöitä. Opiskelija Sanna Mäntylän kautta kurkistetaan aikuisopiskelijan arkeen ja tutkimuksentekoon. Tunnistettavaa on se rakkaus, joka tutkijalla on tutkimuksensa kohteeseen ja innostus tutkimuksen tekoon. Tiia Vuorela puolestaan kamppailee vaativan murhatutkimuksen ja lesboidentiteettinsä kanssa. Tyttöystävä kun tulee liian lähelle liian nopeasti. Varsin dramaattisesti kuvataan niitä henkilöitä, jotka narsistinen professori Korpela on matkan varrella tuhonnut ja niin Sanna Mäntylä kuin minäkin haluaisimme ravistella muutamaakin hereille masennuksestaan. Arhippa ei aristele kuvata täysin rikki menneitä ihmisiä, joilla ei tunnu olevan paljoakaan toivoa. On hienoa, että meillä on tällaisia rikoskirjailijoita, jotka ovat hyvässä iskussa vielä romaanissaan nro 32.

Paras murha palkitaan, osa I

Satavuotiaan suomenkielisen rikoskirjallisuuden historiassa rikosromaanikilpailuja on järjestetty viisi kertaa. Ensimmäisen kilpailu oli vuonna 1938 ja viimeisin 2006. Kaksi näistä on ollut osa pohjoismaisia kilpailuja ja kolme kansallisia. Paras murha palkitaan -sarjassa esittelen nämä kilpailut, niiden voittajateokset ja kerron kilpailuista lunastetuista teoksista. Samalla pohdin mitä vaikutuksia kilpailuilla on ollut rikoskirjallisuutemme historiaan. Tekstit perustuvat luentoon, jonka pidin viime syksynä 100 vuotta suomenkielistä rikoskirjallisuutta -symposiumissa. Sarjan aloittaa ensimmäinen kilpailu 1930-luvulta.

Suuri pohjoismainen salapoliisiromaanikilpailu 1938

Suomalainen lukeva yleisö oli tutustunut salapoliisitarinoihin käännösten muodossa 1880-luvulta lähtien. Ensimmäiset suomen kielellä kirjoitetut salapoliisikertomukset ilmestyivät 1910, jolloin, Rikhard Hornanlinna (Rudolf Richard Ruth) julkaisi kaksi kokoelmaa, Kellon salaisuus ja Lähellä kuolemaa, joissa Max Rudolph selvittää rikoksia. Suomeksi kirjoitettuja salapoliisiromaaneja ilmestyi Suomessa 1920-luvulla vain muutama, merkittävimpänä Jalmari Finnen kaksi romaania. Suhtautuminen kotimaisiin salapoliisiromaaneihin oli pitkälle 1930-luvulle kielteinen; alan arvostuksen puutetta kuvaa muun muassa se, että 1920-luvulla lähes kaikki kirjoittajat julkaisivat salanimellä. Salapoliisiromaaneja ei pidetty suotavana ajankuluna ja niiden katsottiin olevan jopa turmiollisia, varsinkin nuorille.

1930-luvulla kotimainen rikoskirjallisuus ilmestyi lähinnä novelleina. Martti Löfberg julkaisi nimimerkillä M. Levä vuodesta 1932 lähtien ajanvietelehdissä komisario Kairala -kertomuksia. Martti Löfberg on paremmin tunnettu nimimerkistään Marton Taiga. 1930-luvun alkupuolella uransa aloitti myös Aarne Haapakoski eli Outsider kahdella salapoliisiromaanilla. Mustalais-suon arvoitus ilmestyi 1931 ja Madame Saahl’in salaisuus 1934. Kotimainen tarjonta oli vähäistä.

Tilanne oli kuitenkin jo muuttumassa, kun tammikuussa 1938 julistettiin avatuksi Suuri pohjoismainen salapoliisiromaanikilpailu, jonka Suomen osuuden järjesti kustannusosakeyhtiö Otava. Muut osallistuvat kustantajat olivat Wahlström & Widstrands Tukholmasta, Steen Hasselbalch Kööpenhamista ja Cappelen Oslosta. Idea oli, että jokaisen maan voittajakirja käännettiin muissa osallistujamaissa ja kaikki neljä kirjaa julkaistiin yhtä aikaa. Kilpailukutsussa luvattiin, että lisäksi lunastetaan kaikki julkaisukelpoiset käsikirjoitukset. Parhaalle käsikirjoitukselle oli luvassa 50 000 markan palkinto (noin 16 500 euroa).

Nykypäivän dekkaribuumin perspektiivistä on kiinnostavaa lukea Otavan julkaisemaan kilpailukutsua vuodelta 1938. Kutsussa todetaan, että kaikki ihmiset lukevat salapoliisi- ja rikosromaaneja. ”Tuskin millään muulla kirjallisuuden lajilla on niin universaalia lukijakuntaa – eikä syyttä. Kun jännitys, lukijan intelligentsijaan kohdistuvat kokeet, dramaattiset tapaukset ja etevä tekotapa yhtyvät suurenmoiseksi kokonaisuudeksi, silloin vaativinkin lukija antautuu.” Kilpailukutsussa painotettiin, etteivät vain teknisesti kouliintuneet ammattikirjailijat pystyneet kirjoittamaan salapoliisiromaaneja, vaan esiteltiin niitä ammattikuntia, joista alan parhaat kirjailijat olivat peräisin. Hyviä rikoskirjailijoita tuli muun muassa sanomalehtimiehistä, tiedemiehistä, lääkäreistä ja teologeista.

Otavan omassa lehdessä, Otavan uutisissa puolestaan julkaistiin kilpailusta kertova juttu, josta käy ilmi, että dekkariharrastus oli Suomessa 1930-luvulla jo siirtynyt parempiin piireihin: ”Tunnettuahan on, että meidänkin oloissamme harrastus salapoliisiromaaneja kohtaan on voimakkaasti lisääntynyt, se on jopa eräissä piireissä jo varsin tavallinen kirjallisen harrastuksen muoto. Salapoliisiromaaneista on tullut varsinkin miesten lukemista; useiden varsin huomattavissa asemissa olevien miesten pääasiallisin lukuharrastus kohdistuu juuri tähän kirjallisuuden lajiin.”

Aikaa osallistua kilpailuun ja kirjoittaa käsikirjoitus oli kahdeksan kuukautta ja elokuussa kilpailuun oli saapunut 41 käsikirjoitusta. Palkintolautakuntaan kuului Otavan toimitusjohtaja Heikki Reenpää, maisterit Hannes Reenpää, Sirkka Rapola, Matti Sadeniemi ja Vilho Suomi. Marraskuussa 1938 lautakunta päätti yksimielisesti, että Suomen osuuden voitti nimimerkin L. P. ja P. T.:n teos Kuka murhasi rouva Skrofin? Kun nimimerkin paljastava kuori avattiin, todettiin että nimimerkin omistaja oli kirjailija Mika Waltari. Voittaja oli jo kokenut kirjailija, jolta tuossa vaiheessa oli ilmestynyt noin 30 teosta ja joka juuri oli siirtynyt ammattikirjailijan uralle.

Mikä sai Waltarin osallistumaan tähän kilpailuun? Kirjailijan tuotannossa rikoskirjallisuuteen liittyvä tematiikka kulkee mukana Kristian Korpista lähtien ja niin eettiset kuin moraaliset kysymykset sekä ihmismielen arvoituksellisuus ovat Waltarin bravuurilajin, pienoisromaanien keskeisiä teemoja. Rikos ja kuolema eivät siis olleet kirjailijan kynälle vieraita ja olihan Waltari kehottanut jo Aiotko kirjailijaksi? -teoksessaan olemaan halveksimatta jännitysromaaneja, joista oppii muun muassa juonen edistymisen ja toiminnan tärkeyden.

Otavan salapoliisiromaanikilpailua oli edeltänyt vuonna 1937 WSOY:n järjestämä pienoisromaanikilpailu, jonka tuolloin arvostelijoiden hampaissa ollut Mika Waltari päätti voittaa, vaikka palkintolautakunnassa istuivat tutut miehet. Niinpä kirjailija valmistautui huolella ja järjesti tietoisesti harhautuksen. Kaupunkilaisaiheesta tunnettu Waltari vaihtoi maalaismiljööseen ja tarttui rikosaiheeseen, joista syntyi teos Vieras mies tuli taloon. Innoittunut kirjoittaminen tuotti myös toisen rikosaiheisen pienoisromaanin Ei koskaan huomispäivää ja näillä kahdella tyystin erilaisella teoksella Waltari osallistui kilpailuun. Ei koskaan huomispäivää oli tunnistettavaa Waltaria niin tyylinsä kuin kirjoituskoneen puolesta, kun taas Vieras mies tuli taloon oli annettu konekirjoittajalle puhtaaksikirjoitettavaksi.

Sumutuksen viimeistelivät erilaiset lähetyskuoret, toisistaan kaukana olevat postituspaikat ja eri tavoin kirjoitetut osoitteet. Ei koskaan huomispäivää sparrasi Vieraan miehen kilpailun voittoon, mutta lukijat kimmastuivat teoksen kuvaamasta maalaisesta aviorikoksesta ja talon emännän tekemästä veriteosta, josta ei tule tuomiota. Waltari joutui kirjoittamaan jatko-osan nimeltä Jälkinäytös, jossa tekoja selvitetään rikosromaanin tyyliin ja rikos saa rangaistuksensa. Näillä eväillä ja vielä laajalla salapoliisiromaanin tuntemuksella – olihan Waltari ahminut dekkareita unettomina öinään – kirjailija päätti tietysti osallistua Otavan kilpailuun ja laatia klassisen salapoliisiromaanin.

Voittajateos, Kuka murhasi rouva Skroffin? sai myönteisen vastaanoton ja seuraavana vuonna sitä seurasi Komisario Palmun erehdys. Waltarin oma kustantaja, WSOY, ei salapoliisiromaaneista innostunut ja kun niitä pidettiin vakavalle kirjailijalle joutavana puuhana, luopui Waltari Palmusta pariksikymmeneksi vuodeksi, mutta julkaisi vielä vuonna 1962 sarjan kolmannen osan Tähdet kertovat, komisario Palmu. Helsinkiläinen komisario Frans J. Palmu oli maalaisjärkeen luottava, luotettava suomalainen poliisimies ja yllättäen hänestä muodostui suomalaisen rikoskirjallisuuden klassikko. Aivan vähäinen tässä ei ole se ansio, joka lankeaa Matti Kassilan ohjaamille elokuville, joista niin Palmu, tämän apulainen kuin etsivä Kokkikin ovat jääneet elävinä mieleemme.

Kirsi Luukkanen on todennut, että Palmut olivat dekkareina uskottavia, mutta sisälsivät myös hyvän annoksen parodiaa niin lajia kuin sen lainalaisuuksia kohtaan. Panu Rajala puolestaan kirjoittaa Waltari-elämäkerrassaan Unio Mystica, että Mika Waltari, joka harrasti huvikseen salapoliisiromaanien lukemista ja joskus kirjoittamista, ei varmaan unissaankaan kuvitellut harrastuksensa joutuvan joskus näin laajan ja arvostavan huomion kohteeksi. Waltarin Palmu-kirjoissa niin kerrontatekniikka kuin henkilöhahmotkin ovat huumorilla kyllästettyjä ja mikä parasta, Waltarin kynästä irtosi sellaista huumoria, joka ei ole vanhentunut.

Vaikka kiinnostus rikoskirjallisuutta kohtaan oli orastanut 1930-luvun aikana, Otavan kilpailu toi lajille näkyvyyttä, ja sen jälkeen salapoliisiromaaneja ja niiden tekijöitä alettiin kohdella Suomessa suopeammin. Tämä ensimmäinen kilpailu oli käännekohta suomalaisen rikoskirjallisuuden historiassa myös siinä mielessä, että se nosti esiin joukon tekijöitä, jotka jatkoivat vielä 1940-luvulla. Jo aiemmin dekkareita julkaissut Outsider osallistui kilpailuun käsikirjoituksella Viisi tikaria, jonka Gummerus julkaisi vuonna 1941. Muuten Otavasta tuli Outsiderin suurta suosiota nauttineen Karma-sarjan kustantaja. Ainakin neljä – Outsiderin lisäksi Tauno Rautapalo-Rappin Tapaus NB, Tauno Karilaksen Nokinen jälki ja Olavi Tuomolan Konsuli Hallan murha – kilpailuun osallistunutta käsikirjoitusta julkaistiin muiden kustantamoiden toimesta, mutta Otava julkaisi ainoastaan kilpailussa toiseksi sijoittuneen Vilho Helasen salapoliisiromaanin Helsingissä tapahtuu.

Helasen päähenkilön, asianajaja Kaarlo Raudan mukaan nimetty kahdeksanosainen sarja ilmestyi varsinaisesti sotien jälkeen 1940-luvun loppupuolella. Marton Taigan komisario Kairalaan ja Waltarin Palmuun verrattuna Kaarlo Rauta oli kovin erilainen sankari kotimaisessa rikoskirjallisuudessa. Hän oli sodat käynyt perheellinen mies, toiminnallinen, jopa väkivaltaa käyttävä yksityinen toimija, jolla oli välillä kahnausta poliisien kanssa. Rauta luotti vaimoonsa Inkeriin, jonka vaisto sai ohjata tutkimuksia ja avioparin suhteen ja perhe-elämän kuvaus toi sarjaan niin huumoria kuin kotoisuuttakin. Ylipäätään Rauta-sarja toimi keskiluokkaiselle lukijakunnalle sodasta toipumisen kirjallisuutena, jossa käsiteltiin ajankohtaisia aiheita. Helasesta kehittyi ammattitaitoinen dekkarikirjailija, joka hallitsi rikoskirjallisuuden kenttää yksinvaltiaana 1940-luvun loppupuolella, kunnes kuoli yllättäen kesällä 1952.

Lähteet:

Kustannusosakeyhtiö Otavan arkisto.
Arvas, Paula: Rauta ja Ristilukki. Vilho Helasen salapoliisiromaanit. (Helsinki: SKS, 2009)
Luukkanen, Kirsi: Palmun juuret (Ruumiin kulttuuri 3/2008)
Rajala, Panu: Unio Mystica. Mika Waltarin elämä ja teokset. (Helsinki: WSOY, 2008)

Belsassarin tytär

Kustannusosakeyhtiö Moreeni aloitti viime syksynä kahden uuden dekkarisarjan julkaisemisen. Toinen on David Hewsonin Nic Costa -sarja, joka sijoittuu Roomaan ja toinen Barbara Nadelin komisario İkmen -sarja, jonka miljöö on Istanbul. Näistä kahdesta suomennoksesta pidin enemmän Nadelin kirjasta, vaikka Hewsonin Kuoleman vuodenaika olikin ammattitaitoista työtä. Nadel on julkaissut tähän mennessä kaksitoista osaa suositussa ja palkitussa sarjassaan, jonka ensimmäinen osa Belsassarin tytär on. Se esittelee komisario Çetin İkmenin, joka polttaa ketjussa ja naukkailee brandyä pitkin päivää. İkmen on myös pystyvä poliisi, uskollinen aviomies ja kokonaisen lapsikatraan isä. 

Belsassarin tytärtä voi pitää alkupalana tai lupauksena tulevasta. Se on hyvin kirjoitettu dekkari, jossa İkmen apulaisensa kanssa tutkii Istanbulin juutalaiskortteleissa tapahtunutta erittäin raakaa vanhan miehen murhaa. Murhatun huoneen seinälle on piirretty hakaristi, ja poliisipäällikkö haluaa nopeita tuloksia tästä niin selkeästi rasistisesta rikoksesta. Mutta İkmen uskoo, ettei motiivina ole nouseva antisemitismi, vaan vanhan juutalaisen menneisyys ja nuoruuden rikokset.

Sattumalta murhan aikaan läheisellä kadulla kävelee englantilainen opettaja, Robert Cornelius, joka on paennut omaa menneisyyttään Istanbuliin. Hän näkee naisystävänsä, kauniin ja arvoituksellisen Natalian poistuvan murhatun talosta. Tämä näky ja Natalian haluttomuus kertoa mitään elämästään tai perhestään piinaavat Robertia, jonka käytös kiinnostaa myös poliisia. Natalian perheellä on suuri merkitys murhan tutkinnassa ja siksi İkmen apulaisineen löytää pian tiensä heidän vanhaan taloonsa. Perhettä voisi kuvata sanalla eksentrinen ja Nadel rakentaa huolella fantastista kertomusta Venäjältä paenneista emigranteista.

Kirjailija onnistuu erinomaisesti avaamaan eri henkilöhahmojen, muun muassa Robertin ja Natalian hulluutta hipovia mielenliikkeitä. Menneisyyden rikosten painon kuvaus on samanaikaisesti viileää ja viiltävää. Tarinan jännite ei kuitenkaan kanna loppuun saakka ja sen mielikuvituksellisuus pisti kärsivällisyyteni koetukselle. Mutta komisario İkmen ja tämän läheiset - työtoverit, vaimo, isä - ovat kaikki kiinnostavia henkilöhahmoja, joita eivät pahimmat kliseet rasita. Vaikka İkmen saattaisi vaikuttaa kliseiden summalta, ei hän sitä ole.

Istanbul on mielestäni tavattoman kiehtova kaupunki, vaikka en ole siellä vielä käynytkään. Ehkä juuri sen takia olen nauttinut niin paljon Jason Goodwinin historiallisesta, Istanbuliin sijoittuvasta dekkarisarjasta. Kaupunkikuvaus on myös onnistunutta Nadelin nykyaikaan sijoittuvassa sarjassa ja jään mielenkiinnolla odottamaan seuraavia osia.Yhdessä rikoskirjallisuutta käsittelevistä lempiblogeistani (Scene of the Crime) Barbara Nadel kertoo omasta suhteestaan Istanbuliin ja valottaa sarjansa taustaa. Nadelin haastattelu löytyy täältä.

Uusi Isku: jännityskertomuksia on ilmestynyt!

Juuri ennen joulua ilmestyi Juri Nummelinin toimittaman Isku: jännityskertomuksia nettilehden toinen numero ja se löytyy täältä. Uudenvuoden toivotuksena suosittelen lukemaan lehdestä Rob Kantnerin novellin "Kärpänen lensi ohi". Se on vuodenvaihteen juhlintaan sopiva, suorastaan vuoristorata-ajelua muistuttava dekkarinovelli. Sen myötä toivotan Dekkarihyllyn lukijoille mitä parhainta vuodenvaihdetta ja erinomaista vuotta 2011! Ensi vuonna tuttuun tapaan arvioita, esittelyjä ja uusiakin kujeita!