Uusi Isku: jännityskertomuksia on ilmestynyt!

Juuri ennen joulua ilmestyi Juri Nummelinin toimittaman Isku: jännityskertomuksia nettilehden toinen numero ja se löytyy täältä. Uudenvuoden toivotuksena suosittelen lukemaan lehdestä Rob Kantnerin novellin "Kärpänen lensi ohi". Se on vuodenvaihteen juhlintaan sopiva, suorastaan vuoristorata-ajelua muistuttava dekkarinovelli. Sen myötä toivotan Dekkarihyllyn lukijoille mitä parhainta vuodenvaihdetta ja erinomaista vuotta 2011! Ensi vuonna tuttuun tapaan arvioita, esittelyjä ja uusiakin kujeita!

Vuoden esikoisdekkareita

Taannoin Suomen dekkariseuran sihteeri Leena Korsumäki kertoi lukeneensa pinon tämän vuoden esikoisdekkareita. Arvelin, että Dekkarihyllyn lukijoita saattaisi kiinnostaa minkälaisia esikoisia julkaistiin vuonna 2010, jolloin suomenkielellä kirjoitettu rikoskirjallisuus täytti sata vuotta. Pyysin siis Leenaa ensimmäiseksi vierailevaksi kirjoittajaksi Dekkarihyllyyn. Tässä hänen esittelynsä:

Vuoden 2010 kotimaisesta rikoskirjallisuudesta pisti pitkin vuotta silmään esikoisdekkaristien hyvä taso. Osasyy lienee se, että kaikilla kirjailijoilla kyse ei ole esikoisteoksesta vaan rikoskirjaa ennen on julkaistu jo muuta fiktiota. Mutta myös oikean esikoisteoksensa kirjoittaneista uusista dekkarikirjailijoista löytyi lupaavia tekijöitä.

Vuoden julkkisdekkaristi on ex-ministeri ja -kansanedustaja, nykyinen kunnanjohtaja Kari Häkämies, jonka esikoisteos Rehelliseksi tunnettu (Teos) ilmestyi helmikuussa. Romaanissa krp:n poliisikaksikko selvittää sisäministerin murhaa poliitikkojen ja median luodessa paineita omilta tahoiltaan. Häkämies kuvaa politiikan maailmaa asiantuntevasti ja luonteikkaasti, etenkin päähenkilöksi nouseva erityisavustaja Airaksinen on onnistunut tyyppi. Poliisit Söder ja Jokinen jäävät kuitenkin värittömämmäksi. Tekstin sujuvuudesta ja moitteettomasta kielestä huomaa, että teosta on työstetty osaavan kustannustoimittajan kanssa.

Vuoden kohudekkari -tittelin puolestaan ansaitsee Teemu Kaskisen ja Heikki Heiskasen Norsun vuosi (WSOY). Romaani sai tylyn arvostelun Helsingin Sanomissa (7.3.10), mikä masensi tekijöistä Kaskisen, ja terapiaksi syntyi monisivuinen vastine Imageen (6-7/10).

Pidin kirjan kielestä, josta Kaskinen teoksen kirjoittajana vastaa. Heiskasen osuus työnjaossa on ollut ideointi ja juonenkehittely. Juoneen on ympätty vähän liikaa asioita: suomalaisurheilijoiden dopinginkäyttöä, Stasia ja Tiitisen listaa sekä moottoripyöräjengejä, ja liikatarjonta puurouttaa tarinaa. Romaanin minäkertoja ylikonstaapeli Heikki ”Norsu” Norén on pilleristinä ja laittomine menetelmineen hyvin erilainen päähenkilö kuin mihin suomalaisissa poliisiromaaneissa on totuttu. Epäuskottava, ovat kritiikit moittineet. Kysehän on fiktiosta, miksi kaiken pitäisi olla uskottavaa, kysyn minä. Kyllä tänne yksi epärehellinen poliisi mahtuu. Jäin kaipaamaan taustoittavampaa henkilökuvausta Norsusta. Mutta ehkäpä se selviää jatko-osissa. Norénin toiminta vaikuttaa tosin sen verran itsetuhoiselta, että kuinkahan pitkäksi sarjan saa venytettyä.

Susanna Yliluoman Lööppimurha (Minerva) on rankka romaani lukiolaistytön murhasta, iltapäivälehden toimittajan työstä ja työuupumuksesta sekä iltapäivälehtien journalismista ja etiikasta. Kirjailija on Iltalehden rikostoimittaja, joten ei ole ihme, että tekijä tietää mistä kirjoittaa. Vaikuttavaa tekstiä omaperäisellä tyylillä, jossa dialogia käydään eteläpohjalaisella murteella, kun päähenkilö Lilja lähetetään entiselle kotiseudulleen raportoimaan murhatarinaa iltapäivälehteen. Esikoisdekkari on tekijänsä toinen kirja, Pinkki hartauskirja ilmestyi 2006.

Todellinen esikoiskirjailija on Erkki Tuormaa romaanillaan Sadonkorjaaja (Kustannus-Mäkelä). Krp:n Oulun väki selvittää murhasarjaa, jossa hengestään pääsee saman elektroniikkaketjun kauppiaita eri puolilla Suomea. Poliiseista päähenkilöksi nousee komisario Ilpo Lipponen, boheemi tyyppi, joka ei pidä kengistä ja joka syö puuroa suoraan kattilasta. Kirjan tapahtumat käynnistyvät pohjoisesta Kemistä ja Oulusta, mutta murhaajan edetessä suunnitelmissaan tapahtumat laajenevat etelään, Helsinkiin asti. Tarina puolestaan etenee sujuvasti ja hyvällä suomella.

Ensi helmikuussa tulee kuluneeksi 25 vuotta Olof Palmen murhasta. Tähän oikeaan henkirikokseen on fiktion keinoin tarttunut Osmo Juokslahti esikoisteoksessaan Olof Palme ja pimeät huoneet (Johnny Kniga). Romaanissa tapahtumat alkavat 1970-luvun puolivälistä, kun tukholmalaisessa eliittibordellissa pääministerin johdolla raiskataan alaikäinen suomalaistyttö. Isä ja veli alkavat hautoa kostoa, jonka toteuttaminen vie aikaa. Murhaan päästään vasta kirjan lopussa, ja silloin Palmea jahtaa myös sisilialainen palkkatappaja, toimeksiantajanaan asekauppoja Intian ja Ruotsin välillä välittävä italialainen. Rohkea aihevalinta esikoisteokseen. Tapahtuma-ajan kattaessa yli 10 vuotta teoksen rakenne vähän hajoaa, mutta tässäkin arvostan kielellistä sujuvuutta.

Kirjansa Juokslahti on omistanut ”Eva Bengtssonille, jonka Ruotsi unohti”. Bengtsson vaati muutama vuosi sitten isoja korvauksia Ruotsin valtiolta liittyen 1970-luvun prostituutioskandaaliin, jossa bordellin pitäjä tuomittiin vankilaan mutta asiakkaita ei tutkittu. Bengtsson, joka toimi bordellissa 14-vuotiaana lapsiprostituoituna, väitti Olof Palmen olleen hänen asiakkaansa.

Sokerina pohjalla on oma suosikkini lukemistani vuoden esikoisdekkaristeista, Jari Olavi Rantalan Premium Bananas (Johnny Kniga). Hallittu tiukkavauhtinen tarina – tapahtumat sijoittuvat reiluun vuorokauteen – siitä miten vääriin käsiin joutunut kokaiinilasti sekoittaa ja yhdistää täysin erilaisten ihmisten kohtalot. Taitavasti näkökulmatekniikkaa käyttävässä teoksessa ei ole päähenkilöä, tarinaa kuljetetaan pikkudiilereiden, venäläisrikollisten, poliisipsykologin, kotirouvan ja kunnianhimoisen rikostoimittajan silmin. Elokuuhun 1990 sijoittuva romaani tarjoaa myös nostalgiamatkan aikaan ennen kännyköitä. Rantala on ansioitunut aiemmin elokuvakäsikirjoittajana (Paha maa ja Käsky) ja julkaissut vuonna 2007 novellikokoelman Varasuunnitelma. Elokuvamaisia aineksia on havaittavissa myös Premium Bananasissa.

Loppuun on aiheellista mainita vielä yksi esikoinen, jota itse en ole lukenut, mutta jota olen kuullut kehuttavan: Tuomas Nyholmin Sinun edestäsi vuodatettu (Teos).

Lukemissani esikoisdekkareissa mielenkiintoisinta olivat erilaiset päähenkilövalinnat. Pääosassa ei välttämättä ole yksittäinen poliisi tai poliisikollektiivi. Useammassa teoksessa tapahtumia kuvataan myös rikollisen näkökulmasta ja hänen taustaansa selitetään lapsuuden tapahtumilla. Myös median edustajien läsnäolo esikoisteoksissa oli silmiinpistävää, eikä Lööppimurha ollut ainoa, jossa on mukana mediakritiikkiä.

Pyhimysmurha

Amerikkalainen Barbara Fister on pohjoismaisen rikoskirjallisuuden ystävä, joka ylläpitää englanninkielistä Scandinavian Crime Fiction -blogia. Hän on myös kirjastonhoitaja ja sangen tuore rikoskirjailija. Fister on julkaissut kolme rikosromaania, joista kahdessa Anni Koskinen ratkaisee rikoksia Chigacossa. Sarjan ensimmäinen osa  In the Wind (2008), ilmestyi tänä syksynä Nemon kustantamana nimellä Pyhimysmurha (suomennos Pekka Makkonen).

Pidin aikoinani kovasti Sara Paretskyn ja Sue Graftonin kirjoista ja siksi Koskinen tuntuu heti vanhalta ystävältä. Hän on entinen poliisi ja nykyinen yksityisetsivä amerikkalainen kovaksikeitetyn dekkarin hengessä. Annilla on suomalainen nimi ja varmaan sukujuuriakin, mutta hän voisi hyvin olla V.I. Warshawskin tai Kinsey Millhonen sukua. Fisterin sankari on periksiantamaton ja periaatteellinen, yksinelävä nainen, jolla on kuitenkin ystäviä ja sukulaisia ympärillään. Koskinen pitää huolta autistisesta veljestään ja auttaa ystäväperhettä, jolla maanisdepressiivinen tytär.

Annin kotikulmilla, läheisessä seurakunnassa työskentelee nainen, jota pidetään syyllisenä 30 vuotta sitten tapahtuneeseen murhaan. Lähietäisyydelta ammuttu uhri oli Annin ystävän Jim Tilquistin isä ja FBI-agentti. Koskista pyydetään auttamaan Rosan nimellä esiintyvää naista, koska FBI on karkurin jäljillä. Hän kuitenkin kadottaa naisen, joka on pyytänyt kyytiä pois kaupungista. Näin Anni päätyy Rosan puolustusasianajajan palkkaamana tutkimaan onko Rosa lopulta syyllinen murhaan, josta häntä syytetään, vai onko nainen lavastettu syylliseksi. Ja tietysti sitä, mihin nainen on kadonnut.

Mukana tarinassa on normaalit kahnaukset tietoja pimittävän yksityisetsivän ja melkein laittomuuksiin sortuvien viranomaisten kanssa. Rosan menneisyyteen kuuluu 1970-luvun radikaali toiminta intiaanien oikeuksien puolesta ja kuvaus intiaanien oikeuksia ajaneista liikkeistä onkin kirjan kiinnostavinta antia. Fister rinnastaa 2000-luvun terrorismin vastaisen taistelun Yhdysvalloissa erilaisine kyseenalaisine käytäntöineen 1970-luvun kiristyneeseen henkiseen ilmapiiriin. Koskinen tapaa yliopistotutkijoita, entisiä aktivisteja ja vanhoja poliiseja selvittäessään mitä todella tapahtui kauan sitten.

Kirjailijalla on hyvä ote materiaaliinsa ja kuvaus muun muassa kodittomista ja heitä auttavista ihmisistä amerikkalaisessa suurkaupungissa on ajatuksia herättävää. Pyhimysmurha on hiukan oudosta suomalaisesta nimestään huolimatta kelpo dekkari (kirjassa ei murhata yhtään pyhimystä - sen verran voi paljastaa pilaamatta lukunautintoa), joten toivoa sopii, että lukijat löytävät Anni Koskisen.

Barbara Fisterin kotisivu

Parantaja

Viime vuosina korviin on kantautunut usealta taholta, että kotimaisten rikoskirjailijoiden joukkoon on astunut uusi poikkeuksellisen lupaava kyky, Antti Tuomainen. Lahjakkuus ei ole jäänyt huomaamatta, sillä Tuomainen napattiin Myllylahdelta Helsinki-kirjat-kustantamolle, joka julkaisi tänä syksynä hänen kolmannen romaaninsa, Parantajan. En ole lukenut kahta aiempaa teostaan, mutta nyt tartuin tuoreimpaan kirjaan. Ja kyllä, hyvänpuhujat ovat oikeassa, sillä kirjailija on toden totta erinomainen.

Parantajan tapahtumat sijoittuvat lähitulevaisuuteen, jossa ilmastonmuutos on pistänyt maailmanjärjestyksen uusiksi niin ettei täydellinen kaaos ole kaukana. Suuri osa maasta on jo meren vallassa, taudit ja sodat vähentävät väkeä ja ilmastopakolaiset vaeltavat pohjoiseen. Helsinki tässä tilanteessa on sateen kastelema, synkän komea kaupunki nuotioineen, raunioineen ja pakolaisleireineen - samanaikaisesti tuttu ja vieras. Mieleen tulee Blade Runner -elokuva, vaikkei kyseessä olekaan samanlainen teknologiavisio.


Tässä arvaamattomassa kaupungissa vaeltaa kasvavan paniikin vallassa runoilija Tapani Lehtinen, niin sanotusti tavallinen suomalainen mies. Hänen toimittaja-vaimonsa Johanna on kadonnut työkeikalla. Vaikka ne vähät lukijat, joita sanomalehdillä on vielä jäljellä, ovat kiinnostuneempia sensaatiosta, on Johanna ollut sarjamurhaajan jäljillä. Parantajaksi itseään kutsuva murhaaja käy niiden kimppuun, joita pitää syyllisinä ilmastonmuutokseen. Myös perheet on tapettu. Nyt Johanna ei vastaa puhelimeensa ja Tapani tietää, että jotain on pahasti vialla.

Ylityöllistetty poliisi ei ole kiinnostunut, mutta antaa Tapanin kuitenkin katsoa valvontakameroiden nauhoja ja kuulla miten Parantajan tekemiä murhia on tutkittu. Tapani arvaa, että löytämällä murhaajan hän saattaa löytää myös vaimonsa ja aloittaa oman tutkimuksen niin murhista kuin vaimonsa menneisyydestä. Hiljaisessa kodissa aviomies tajuaa, ettei ole koskaan tullut kysyneeksi vaimoltaan tämän elämästä ennen parin tapaamista. Tuomainen leikittelee hienosti tällä tutulla teemalla: tunnenko oikeasti sen ihmisen, joka on minua lähinnä. Noir-henkinen murhaajan metsästys kantaa juonta ja on ihan mallikas, mutta kirjan vahvuus on sen tihenevässä tunnelmassa.

Kulunut vuosi on rikoskirjallisuuden saralla ollut tasalaatuinen, ehkä jopa hiukan tylsä. Olen lukenut monta kirjaa, joista olen pitänyt ja jopa innostunut. Mutta yhdestäkään kirjasta en ole ollut niin vilpittömän innostunut kuin Parantajasta. Tuomaisella on napakka lause, tarvittaessa runollinen ote, rikoskirjailijan perussetti hallussa ja hieno ymmärrys ihmisestä. Mitä enempää voisi vaatia?

Seuralainen

Outi Pakkanen kirjoittaa rikoksesta aina omalla, varmalla tyylillään. Hänen kirjoissaan murha ei tapahdu romaanin alussa, vaan kirjailija rakentaa ensin tiukat jännitteet ihmisten välille, kunnes joltain katkeaa pinna ja tapahtuu henkirikos. Tämänsyksyisessä romaanissa, Seuralaisessa, ollaan jo yli kahdensadan sivun ennen kuin poliisia tarvitaan, ja paikalle saapuu Pakkasen vakipoliisikaksikko Ström ja Jokinen.

Nyt jännitteiden keskellä oleva henkilö on nettipokerilla itsensä rahapulaan saattanut Sampo Nygren. Nuori mies toimii henkilökohtaisena kunto-ohjaajana naisille tarkoitetulla kuntosalilla ja päätyy paikkaamaan lovea kukkarossa seuralaispalvelun palkkalistoilla. Sampolla on kintereillään entinen tyttöystävä, joka ei halua hyväksyä suhteen loppumista. Komea nuori mies on naisten mieleen ja seuralaisena hän saa heti intohimoisen vakiasiakkaan keski-ikäisestä Ernasta. Mukana kuviossa on niin seuralaispalvelua pyörittävä epätodellisen kontrolloitu Rebecca Koivunen kuin Sampon paras ystävä, Henri. Nautin suuresti sekä varakkaiden keski-ikäisten naisten elämän kuvauksesta kuin siitä, miten kirjailija tavoittaa kaksikymppisten miesten rennon elämänasenteen.

Kun henkilöitä on vain muutama ja melkein kaikki ovat jossain suhteessa toisiinsa, syntyy mainio ristivalotus. Sampo on niin äitinsä poika, seksiobjekti kuin kaaoksen keskellä asuva keskenkasvuinen. Eikä ristivalotus osu vain Sampoon, vaan muutkin henkilöt tulevat nähdyksi monesta eri näkökulmasta. Jännitteistä ja raskaasta aiheesta huolimatta kirjaa voisi verrata hyvää shampanjaan. Kuplivaa, maistuvaa, mutta kiinnostavan vivaihteikasta!

Pakkanen on pitkään kirjoittanut psykologista jännitystä, johon nivoutuu samattomasti keskiluokkaisen Helsingin kuvaus. Tästä yhdistelmästä pitävä ei tälläkään kertaa joudu pettymään, päinvastoin, nykypäivän Helsingin elämä suorastaan sykkii kirjan sivuilla. Tätä tarinaan upotettua aikalaisanalyysia on epäilemättämä nautinto lukea parinkymmenen vuoden kuluttua, se on siksi tarkkanäköistä.

Uusi osa Kenzie-Gennaro-sarjaan ilmestynyt!

Taannoin onnistuin nolaamaan itseni, kun ohitseni oli mennyt tieto siitä, että Dennis Lehane kirjoittaa kuudetta osaa yksityisetsiväsarjaansa Patrick Kenzien ja Angela Gennaron tutkimuksista. Tuo uusi romaani, Moonlight Mile, on nyt ilmestynyt ja Lehane kertoo uudesta kirjastaan täällä. Ja eikun kipinkapin kirjakauppaan. Haastattelun perusteella uteliaisuus heräsi oikein kunnolla!

Sameissa vesissä

Pohjoismaisista rikoskirjailijoista suosikikseni on viime vuosina noussut islantilainen Arnaldur Indriðason, jonka poliisiromaaneista saamme nauttia Seija Holopaisen suomentamina. On hämmentävää huomata pitävänsä niin paljon kirjoista, joissa päähenkilö, poliisikomisario Erlendur, on varsinainen kliseiden summa: yksinäinen, vanheneva, kauan sitten eronnut ja lastensa kanssa ongelmallisissa suhteissa oleva mies, jolle ainoastaan työ on merkityksellistä. Erlendur on kuitenkin lukijalle armollinen hahmo, jossain asioissa passiivinen ja kyvytön, toisissa taas erinomaisen pätevä ja aikaansaapa. Nyt kuitenkin sarjan edellisen osan, Hyytävä kylmyys, tapahtumat ovat lähettäneet Erlendurin lomalle Itä-Islantiin ja uusimmassa, Sameissa vesissä -romaanissa, rikosta selvittää toinen Erlendurin kollegoista, kolmen lapsen äiti ja taitava kokki Elínborg.

Tällä kertaa Elínborgin täytyy ratkaista nuoren miehen raaka surma. Miehen taskusta löytyy raiskauksissa käytettyjä tyrmäystippoja ja poliisien arvaus on, että surmayönä paikalla on ollut tämän viimeisin uhri. Onko nainen viiltänyt raiskaajansa kurkun auki, syötettyään ensin miehelle tämän omaa lääkettä eli tyrmäystippoja, vai mitä on tapahtunut? Elínborg hoitaa tutkimuksia aivan kuin Erlendur, puhumalla itsepintaisesti ihmisten kanssa, kunnes löytää langan pään jota seurata ja luottamalla sitten vaistoonsa. Tarjoutuu siis tilaisuus tutustua naiseen, joka on tähän mennessä nähty lähinnä Erlendurin kautta, mutta kirjailija ei ole muuttanut tyyliä laisinkaan, vaan Elínborgin tutkimukseen ja tämän perhe-elämän (osittain harmoniseenkin) kuvaukseen kietoutuu Indriðasonin kirjoista tuttu, joka paikkaan tunkeutuva surumielisyys.

Monissa sarjan kirjoissa jälkiä jättämättä kadonneet ihmiset ja lasten ja vanhempien suhteet ovat tarinoiden käyttövoima. Kumpikin teema löytyy myös uudesta suomennoksesta, jossa etualalla ovat lasten ja vanhempien ongelmalliset suhteet. Elínborgin suhde omiin kasvaviin lapsiina, raiskattujen tyttöjen suhde vanhempiinsa, murhan uhrin oma perhe - ja kuten arvata saattaa, kovin on harmaata ja valopilkut harvassa. Kirjailija ei analysoi tai selitä mitään, ainoastaan kuvaa voimattomuutta ja surua ja sitä miten ne jauhavat ihmistä pienemmäksi. Indriðasonin suomennettujen kirjojen joukossa omat suosikkini ovat Räme, Haudanhiljaista ja viime vuotinen Hyytyvä kylmyys. Sameissa vesissä ei yllä aivan niiden tasolle, vaikka siitä pidinkin.